tiistai 23. joulukuuta 2014

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nosto: Black Lizard - Turquoise


Muistan, kun kuulin Neil Young & Crazy Horsen kappaleen "My My, Hey Hey" ensimmäistä kertaa. Oloni oli ristiriitainen, äärimmäisen ristiriitainen. Yhtä aikaa tunsin iloa ja onnea, mutta toisaalta samalla olin lohduton ja surullinen. Ja kaikki tunteet siis yksinomaan olivat kappaleen synnyttämiä. Samaan lokerikkoon menee myös esimerkiksi CMX:n Ruoste, joka lohduttoman ankeista lyriikoistaan huolimatta on mystisellä tavalla tyyni ja seesteinen. Vähän kuin katsoisi maailman palavan ja joku tarttuisi olkapäästä kuiskien rauhoittelevia sanoja korvaani.

Samanlaisia tuntemuksia herätti myös Black Lizard kappaleellaan Turquoise, joka löytyy yhtyeen elokuussa julkaisemalta EP:ltä nimeltä Burning. Vähän jopa hävettää myöntää, miten totaalisesti olen päästänyt kappaleen livahtamaan ohitseni, sillä kuluneella viikolla julkaistu kappaleen musiikkivideo sai minut ihmettelemään, miksen ole noteerannut kappaletta mitenkään vielä aiemmin. Ehkä se vain hukkui johonkin EP:n syövereihin ja vasta itsenäisenä julkaisuna pääsi esiintymään valokeilassa.

Turguoise on täydellinen kappale tällaiseen raukeaan sunnuntaiaamuun, millaisessa tätä tekstiä juuri nyt kirjoitan. Ulkona värit on kyllästetty harmaudella. Ei sada, mutta ilma sumeana vedestä, kuin sade olisi seisahtanut paikalleen. Samankaltaisissa tunnelmissa liikutaan myös kappaleen musiikkivideossa. Tunnelma ei ole aivan yhtä melankolinen kuin omani, sillä jäiset maisemat, veden virtaus ja liekin lepatus pimeässä huoneessa jättävät jälkeensä sisältäpäin hehkuvan lämmön ja mielenrauhan.

Kuten saatteessa Onni Nieminen, jonka käsialaa video on, sanoo: "Veden kulku merestä sumuun ja lopulta jäähän (ja taas vedeksi) sekä liekin lepatus on minulle kuin lohdullisia viestejä jostain rajojen takaa."

Tämän tunnelman kappale ja musiikkivideo tavoittavat erinomaisesti.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Nosto: Hisser - Park Fiction


Ensiksi kummasteltiin, kuka hitto on Hisser. Seuraavaksi ihmeteltiin, kun tämän mystisen suippokorvan debyyttisinglen saattoi mainoskampanjan ansiosta löytää läheisen Alepan ilmoitustaululta.

Mystisyyden verho avautuu hitaasti ja varoen. Park Fiction on kurkistus tuon verhon taakse, jonka takaa paljastuu sanalla sanoen tuoretta ja tyylitajuista elektronista musiikkia, joka heti kättelyssä kietoo kuuntelijan kouriinsa. Koukuttavuudestaan ja näennäisestä helppoudestaan huolimatta Park Fiction haastaa kuuntelijansa tuoden itsestään esille uusia tasoja. Kappale on kuin huone, johon on äärimmäisen helppo astua ovesta sisälle, mutta kerran päästyään sisälle ei tahdo enää poistua.

Parasta kuitenkin kappaleessa on mystinen tunnelma, joka on varmasti osittain Hisserin salaperäisen esiinastumisen ansiota. On täysin se ja sama, kuka Hisser on ja mistä hänet entuudestaan tunnetaan. Hisser on Hisser. Mystinen avaruudesta keskuuteemme laskeutunut Spock-korvainen artisti, joka tekee tajuttoman hyvää musiikkia.

Nyt on kova!


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Parasta tässä ja nyt osa 6




Rock, journalismi ja rock-journalismi ovat kuulemma kuolleet – taas. Samalla kuopattiin fyysinen levykin – taas. Onko ainoa relevantti tapa kirjoittaa musiikista on siis lukijan johdattaminen sisällön äärelle? Noh, toivottavasti on. Nettistriiminä, luonnollisesti.

Syksy on usein musiikkirintamalla yhtä julkaisujen ilotulitusta. Artistit, tai oikeastaan levy-yhtiöt, ovat pantanneet albumien julkaisemista, koska kesä ei ole myynnin kannalta yhtä otollista aikaa. Tästä johtuen Parasta tässä ja nyt -soittolista on ollut viime ajat ääriään myöten täytetty ja turboahdettu.

 Monia albumeita on odotettu jo pitkään, ja niiden julkaisusta on tiedetty jo kauan, mutta sekaan on sattunut myös Aphex Twinin ja Death From Above 1979 kaltaisia yllätyksiä, jotka pitkän hiljaiselon jälkeen täysin puun takaa tekevät paluun kuvioihin. Ainakin yhden levyn verran. Ei ole montaa yhtyettä tai artistia, jotka voisivat yhtä pitkän hiljaiselon jälkeen palata kuvioihin samalla kaavalla, millä niittivät mainetta kymmenkunta vuotta sitten. DFA 1979 ja Aphex Twin pystyvät, siksi kumpaisenkin uutta musiikkia löytyy myös minun listaltani.

Spencer Krug aka Moonface teki vuonna 2012 yhteisalbumin, Heartbreaking Bravery, Siinain kanssa. Tänä syksynä Moonface julkaisi City Wrecker EP:n, joka on äänitetty herran Suomessa viettämän ajan puitteissa. Mahtipontisella pianomelodialla maustettu Running in Place with Everyone on hyvin elokuvamainen ja niin sanotusti elämää suurempi kappale. Lakonisella tulkinnallaan Spencer Krug tekee kappaleesta samalla kuitenkin juuri suomalaiseen syksyyn sopivan ankean ja masentavan. Hyvin on omaksuttu suomalainen sielunmaisema.

Sillä välin, kun suomalainen Black Lizard vielä työstää toista albumiaan, pahimpaan happiaddiktioon tuo helpotuksen Goat-yhtye kappaleellaan Words. Kitarassa on The Jesus and the Mary Chain -surinaa, mutta flegmaattisuudesta ei ole tietoakaan, jalka tamppaa tahdissa koko kappaleen. Pikku hiljaa alkaa vaipua transsiin ja jalan tamppaus vaihtuu infernaalisen shamanistiseen tanssiin.

Tulevaisuuden tusina -listalle tänä vuonna noussut Milla Rumi julkaisi hiljattain Ilot, Halut ja Valheet -nimisen debyyttialbumin, joka on yllättävän monipuoliseksi ja laadukkaaksi levyksi. Milla Rumi on sympaattinen artisti, joka kappaleet ovat sympaattisia, mutta merkittäviä. Levyllä vallitsee vähän samanlainen tunnelma kuin Fiona Applen The Idler Wheel ... -albumilla. Vaikka melodiapuolella välillä vähän leikitelläänkin, kappaleet ovat syvällisemmällä tasolla paljon ulkokuortaan vakavampia. Levyn totisinta puolta edustaa Tässä olen minä -kappale on läheisestään etääntyneen henkilön tajunnan ja muistojen virtausta valokuva-albumin äärellä.

Aitiopaikalle olen nostanut Cariboun uuden levyn Our Love, jonka nimikkoraidan löytää myös Parasta tässä ja nyt -soittolistalta. Our Love – sekä kappale että levy – on yksinkertaisesti parasta tässä ja nyt.

Nämä muutamat poiminnat ja toista tuntia lisää uutta musiikkia löytyy Parasta tässä ja nyt -soittolistalta, jota päivittelen tasaiseen tahtiin. Soittolistaan pääset käsiksi alapuolelta ja painamalla subscribe sinun ei tarvitse enää murehtia musiikkimedian tai fyysisen levyn kuolemasta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Nosto: Oceans - Honest


Tämä mystinen lakanaan verhoutunut mies on Solitin uusin kiinnitys, Oceans. Honest sitten on tämän 19-vuotiaan lupaavan artistin 31. päivä julkaistavaa debyytti-EP:tä edeltävä single.

Kappale lähtee liikkeelle sunnuntaipäivään sopivan jumittavalla rytmillä, joka kulkee linjassa läpi koko kappaleen. Varovainen epätahdikkuus ja vokaalilayerit luovat tietynlaista nurinkurisuutta kappaleeseen, joka loppujen lopuksi on äärimmäisen koukuttava palanen. Loppuun päästyään kappale jättää jälkeensä leikkisän tunnelman, mikä saa helposti tarttumaan kappaleeseen uudestaan.

Oceansilla on oma persoonallinen ja selkeästi erottuva tyylinsä, mikä tekee herrasta varsin mielenkiintoisen tulevaisuudessa varsin mielenkiintoisen seurattavan.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Levyarvostelu: Kasmir - AMK Dropout


Kasmirista ja herran debyytistä on kohistu jo jonkin aikaa. Vadelmavene oli täydellinen kesähitti, joka jaksaa vielä pimenevinä syysiltoinakin piristää aurinkoisella fiiliksellään. Kakkossingle Wowwowwow piti Kasmirin vahvasti näkyvillä keräämällä Vadelmaveneen ohella runsasta radiosoittoa. Kun artistilla on taskussa kaksi hittisingleä ennen varsinaista debyyttiä, ovat tunnelmat varmasti yhtä aikaa sekä äärimmäisen hyvät että jännittävät. Suunta olisi joko edelleen ylöspäin tai sitten alaspäin, kaikki riippuu täysin levystä.

AMK Dropout on levy, jonka kannessa puutarhatonttua muistuttava Kasmir poseeraa Rage Against the Machinen Battle of Los Angeles -levyn kannen mieleen tuovan tiiliseinän edessä. Levyn nimikin on suora viittaus itseensä Kanye Westiin. Jo ennen kuin pääsi itse levyn pariin, aloin spekuloimaan, että uppoaako Kasmir levyllään referenssien suohon eikä kuulostakaan Kasmirilta.

Lievä pessimistisyyteni kuitenkin huuhtoutui heti ensimmäisen kappaleen, Valkoista Kohinaa, soidessa. AMK Dropoutilla esiintyy Suomen tähän mennessä aidoin miespoppari, jonka musiikissa ei ole häivääkään sitä tympeää "suomipop-soundia", kuten useimmilla Kasmirin kotimaisilla kilpakumppaneilla. Kasmirin kappaleet eivät ole jo valmiiksi läpikaluttuja renkutuksia, vaan se kuulostaa juuri tältä päivältä.

Biisimateriaali on levyllä äärimäisen vahva, sillä yhtäkään heikkoa sävellystä ei levyltä löydy. Läpi levyn säilyy omanlaisensa tunnelma, jonka avausraita Valkoista Kohinaa luo. Kyseinen kappale valmistaa kuuntelijan vastaanottamaan sitä seuraavan pop-ilotulituksen. Lopussa ympyrä suljetaan erinomaisesti Aavikko-kappaleella, joka jättää jälkeensä tunteen kuin hyökyaalto nimeltä AMK Dropout olisi juuri pyyhkinyt ylitsesi. Ilmiselvien hittikappaleiden ohella juuri Aavikko on yksi levyn ehdottomasti hienoimpia hetkiä. Se on juuri täydellinen tapa lopettaa tämä levy. AMK Dropout on ennen kaikkea kokonaisuus, jonka kuunneltuaan artistia katsoo täysin toisin silmin kuin ainoastaan singlekappaleiden perusteella. Kasmirista kuorituu huomattavasti monipuolisempi popartisti kuin kahden kesärenkutuksen kaveri.

Vaikka Kasmir onkin tarpeeksi karismaattinen artisti kantamaan levyn lähes kokonaan yksin omilla hartioillaan, Pyhimyksen vierailu Onnellinen Mies -kappaleella on omanlaisensa piristysruiske, joita levylle olisi voinut viljellä enemmänkin. Edes toisen samanlaisen.

Pahin kompastuskivi albumilla on kenties ajoittain lyriikat, jotka pahimmillaan ovat korviin työnnettäviä ruosteisia nauloja. Kuuntelijana tuntee itsensä vähän jopa ylenkatsotuksi ja suoraan sanottuna tyhmäksi, kun onnistuneen poplyriikan sekaan on upotettu sanoituksia, jotka kuulostavat juuri siltä, ettei ole viitsitty edes yrittää. Mieleen hiipii ikivanha kirous, ettei lyriikka muka olisi merkittävä osa popkappaletta. "On sairaala sairaan tylsä", "nyt pyörä on pyörätaivaas" ja "mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin" kaltaiset sanoitukset maistuvat vähän samalta kuin homeinen leipä. Toisaalta myönnän sortuvani tässä kohtaa hienoiseen saivarteluun, mutta jos artisti huokuu näin suurta potentiaalia, minä myös vaadin levyltä paljon. Muutoin sujuvan ja paikoitellen jopa nerokkaan poplyriikan joukkoon heiteittyinä tällaiset latteudet laskevat ainakin omaa tunnelmaani.

Se, mitä Kasmirin debyytiltä puuttuu, kun verrataan kansainvälisiin menestyslevyihin, on suuren tuotantotiimi työtunnit. AMK Dropout nimenomaan kaipaisi juuri hyvien ideoiden hiomista ja huonojen karsimista sekä korvaamista paremmilla ratkaisuilla. Paikoitellen debyytillä on liikaa suoristettu mutkia, mitä ei voi tulevaisuudessa katsoa samalla tavalla sormien läpi, kuten debyytillä. Kasmir vaatii taustalleen enemmän resursseja. Resursseja, jotka toivottavasti näin onnistuneen debyyttilevyn vanavedessä artistin tueksi tulevat.

Koko levyn kohokohta on valtavasi pop-anthemiksi kasvava Iholla, joka tulee tulevaisuudessa soimaan ja paljon. On tunnelmaa, on pop-koukkuja huudatuksineen ja koko klubin mukaansatempaava EDM-nostatus. Iholla on hävyttömän tarttuva ja täysverinen on hitti. Juuri se kappale, joka jää kappaleena elämään omaa elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, vaikka suurin kiima levyn ympäriltä jo olisikin laantunut.

AMK Dropout on häikäisevä debyytti ja Kasmirista puhuttaessa pitää muistaa, että tämä tähti on vasta syttynyt. Käsissämme on vuoden merkittävin kotimainen tulokas, suomalaisen popmusiikin tiennäyttäjä.

torstai 18. syyskuuta 2014

Tärppilista osa 1

NEØV-yhtyeen nimi on vaivannut minua usein ja pitkään. Ensinnäkin olen usein arvuutellut, mitäköhän se mahtaa edes tarkoittaa. Mitä enemmän olen nimeä pohtinut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä. NEØV, sekä yhtyeen nimenä että itse yhtyeenä, tuo mieleeni jollain tasolla tanskalaisen Mew'n. Molempien yhtyeiden musiikista huokuu läpi tietynlainen pohjoismainen tunnelma ja sielunmaisema. Musiikki yhtä aikaa hohkaa lämpöä, mutta siitä huolimatta tuntuu viileältä. Vähän kuin kamiina, joka lämmön sijaan säteilisi viileää ilmaa, vaikka kuinka lisäisi puita.

Toinen asia, joka NEØV-yhtyeen nimessä minua on jo pitkään häirinnyt, on se, miten se oikein kuuluisi sitten lausua. Omassa päässäni olen vääntänyt sen lausumisen muotoon "nöf", koska todella toivon, että se todellisuudessakin lausuttaisiin niin. Silloin Mew'ta ja NEØV:ia yhdistäisi myös musiikin lisäksi niiden onomatopoeettiset, ja hirveän söpöt, nimet.

The Rain People toinen singlelohkaisu yhtyeen tulevalta levyltä, jolta aiemmin on jo kuultu tajuttoman tarttuva Laketown. Kakkosalbumin julkaisua on povattu ensi vuoden alkuun ja tuleva levy kulkee nimellä DominiqueNEØV on yhtye, jonka julkaisuja aina vähän jo odottaa ja joka kerta ne yllättävät positiivisesti.





Jos edellisellä kappaleella oli pohjoismaista viileyttä, niin Lydia Ainsworthin kappaleella Hologram pohjoisesta puhaltava tuuli sen kuin yltyy. Rauhallinen pianomelodia on kappaleen tukiranka, jonka ympärille kanadalaisneito luo tunnelmaa sekä tummanpuhuvalla laulullaan että lyriikoillaan. Kappaleen hämyisät taustat sekä elektroniset koukut tukevat artistin luomaa tunnelmaa, ja saavat sen kuulostamaan äärimmäisen tuoreelta tavaralta, kuten Hologram onkin.




Lopuksi yhtye, joka löytää paikkansa luultavasti jokaisen 90-luvun indierockista diggaavan sydämestä. Kanadalaisyhtye Heat tuo musiikissaan kyseisen vuosikymmenen takaisin tähän päivään. Musiikissa yhdistyy niin The Pavement, Guided By Voices, The Jesus And Mary Chain kuin myös muutaman vuosikymmenen kauemmas historiaan ulottuva The Velvet Underground. Heatin kappaleessa Rooms on 90-luvun rosoisuutta, mutta sen päälle on lisätty tarttuvat, ja hyvin kliiniset, kitaramelodiat. Kappaleen kliinisyys on sekä hyvä että huono asia. Se on tarpeellinen pesäero 90-luvun välille, ettei kappale kuulosta vain umpitylsältä pastissilta. Toisaalta silloin kappaleen tunnelmasta häviää myös tunkkaisuus ja utuisuus, joka yhtyeen esikuvien musiikissa vielä nykyäänkin vetää voimakkaasti puoleensa.


lauantai 13. syyskuuta 2014

Nosto: The Stillwalkers - Tabloids and Polaroids


Melodista indierockmusiikkia, jota ajan hampaan on mahdotonta purra, ei ole koskaan liikaa. Juuri sellaista tarjoilee Suomen Turusta ponnistava The Stillwalkers, joka tuo mukanaan syksyiseen jokirantaan palasen Lontoota ja brittiläistä ilmapiiriä. Yhtyeen tuore single Tabloids and Polaroids on helppoa sulateltavaa, muttei suinkaan yhtä helposti unohdettavaa.

Kappaleen melodiassa on tietynlaista syksyistä melankoliaa – ei surullista, vaan sellaista tyynnyttävää ja rauhallista tunnelmaa, joka vallitsee silloin, kun sisällä seuraa, miten vesipisarat ropisevat kattoikkunaan. Vaikkei kyseisessä tapahtumassa paljoakaan ole seurattavaa, silti se kahlitsee paikoilleen ja täysin tiedostamatta jää aloilleen ihastelemaan. Tabloids and Polaroids kappaleessa toimii samanlainen ilmiö. Vähäeleinen kappale lumoaa kuuntelijan samoin, kuten syyssade. Vaikka kappaleen tuntee jo muutaman kuuntelukerran jälkeen läpikotaisin, silti jokainen kerta tuntuu yhtä lumoavalta, vaikka kaikki, mitä tapahtuu on tuttua ja tiedossa. Kappaletta voi kerta kerran jälkeen kuunnella aina ja uudelleen täysin kyllästymättä. Eihän vesisateen ihasteluunkaan tunnu koskaan kyllästyvän, vaikka kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen tutuimmista ja tavanomaisimmista ilmiöistä.

Ai vitsit, miten tykkäänkään siitä, mitä The Stillwalkers tekee ja miten.

Pistäkää mieleen, The Stillwalkers. Debyyttialbumi on luvassa joskus hamaan tulevaisuudessa, joka ensimmäinen single Tabloids and Polaroids on.


torstai 11. syyskuuta 2014

Tuoretta tavaraa: Paleface - Snaijaa (feat. Tuomo)


Hieman kevyemmällä otteella tehtyjen projektien, Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana ja Nyt Kolisee, jälkeen Paleface palasi tutumman tuotannon pariin ja yhtä yhteiskuntakriittisenä kuin aina ennenkin. Jotain kuitenkin syrjähypystä jazzin maailmaan on jäänyt matkaan. Nimittäin vierailijana kappaleella esiintyvä Tuomo Prättälä, joka tuo kappaleeseen omanlaistaan soulahtavaa letkeyttä.

Tuttuun tapaansa Paleface kyseenalaistaa, noh vähän kaiken, mikä on meille tuttua meitä ympäröivästä maailmasta. Karri Miettisellä on kuitenkin erityinen kyky julistaa sanomaansa kappaleillaan siten, etteivät ne jää ainoastaan artistin omaksi purnaukseksi, vaan saavat aidosti ja oikeasti kuuntelijankin ajattelemaan vähän tarkemmin sitä, missä oikein nyt mennään. Sekä Snaijaa- että Mull' on lupa -singleä yhdistää yksi yhteinen teema: Karri Miettinen on vakuuttunut siitä, että meitä kusetetaan, ja huolella. Nyt Paleface haluaa, että myös sinä havahdut siihen.

Pakko sanoa, että Karri Miettinen on kyllä karismaattinen kaveri, joka osaa esittää asiansa. Palefacea kuunnellessa tulee usein sellainen olo, että pitäisi tempaista soihtu käteen ja nousta barrikadeille. Aina en edes ole varma, minkä vuoksi, mutta pitäisi kuitenkin.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Parasta tässä ja nyt -viikkokatsaus osa 5



Parasta tässä ja nyt -soittolista on Spotifyssa jatkuvasti päivittämäni soittolista, jolle päätyvät kaikki kappaleet, jotka juuri tässä ja nyt ovat kuuntelemisen arvoisia. Toisin sanoen minä suodatan tälle listalle kaikki tämän hetken kuumimmat kappaleet, jotta sinä voit vain kuunnella ja nauttia. Kuten odotettua, intin vuoksi kirjoitusteni määrä on luonnollisesti romahtanut. Soittolistaa seuraamalla pysyt kuitenkin perillä uusista julkaisuista ja tuttavuuksista, joista normaalisti blogissani kirjoittaisin.

Viimeisen kahden viikon ajan yksi albumi on ollut ylitse muiden, joka jokaisessa mahdollisessa välissä on päätynyt pyörimään soittimessani. Kevin Martinin, eli The Bugin, uutukainen Angels & Devils on albumi, jolla nimensä mukaisesti enkelit ja demonit kohtaavat toisensa. Levyn huumaavuus perustuukin mielestäni juuri näiden kahden teeman yhdistämiseen ja niiden synnyttämän räikeän kontrastiin. Levyä kuunnellessa ei aina ole täysin varma, mitä siitä pitäisi ajatella tai miten edes siihen suhtautua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Death Gripsin yltiöaggressiivinen ulosanti tulee mukaan Fuck a Bitch -kappaleella, ymmärtää, ettei Angels & Devils -albumin muodostamaa maailmoiden yhteentörmäystä pidäkään ajatella järjellä. Angels & Devils on silkkaa tunteiden vuoristorataa, josta saa eniten irti, kun vain tyytyy istumaan kyydissä ja nauttimaan ajelusta.

Kotimaisen edustuksen merkittävin kappale soittolistalla on kenties Tanssilattialla hitistään tutuksi tullut tuottajakaksikko Sima. Yhtye nimittäin julkaisi uuden singlen, Tää on rakkautta, jolle duo on saanut mukaansa myös Neon 2 -yhtyeen feattaajaksi. Tää on rakkautta jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsä, suurimpana erona on kuitenkin se, ettei kaksikkoa löydetäkään enää tanssilattialta, kuten edellisellä sinkullaan he julistavat. Tanssilattia vaihtuu karaoke-lavaksi ja tanssimuuvien sijaan kauniimman osapuolen huomio kiinnitetään Neon 2 -versioinnilla.

Viikon koukuttavimmasta pop-kappaleesta huolen on pitänyt Jessie Ware, joka on uuden albumin singleillä nostattanut huomattavasti odotuksia tulevasta albumista. Jo aiemmalla Tough Love -singlellä riemunkiljahduksia herättänyt naisartisti julkaisi viime viikolla kappaleen Want Your Feeling, joka yltää melkein edeltäjänsä tasolle. Mikä tärkeintä kappale osoittaa, että brittineidon sävellyskynä on pysynyt terässään ja tuleva albumi on takuulla odotuksen arvoinen julkaisu.

Olen huomannut pienen muutoksen omassa musiikkimieltymyksessäni. Nimittäin nyyhkypopin kuunteluni on vähentynyt viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. Yksinäisen sielun sydänverellä kirjoitetut melodramaattiset popveisut ovat saaneet väistyä. Tätäkö tarkoittaa se, että on onnellinen? Kohtasin kuitenkin kappaleen, joka pysäytti ja liikutti jotain sisälläni herkällä tulkinnallaan. Ben Howardin uutukainen End Of The Affair on juuri sellainen kappale, jota kuuntelemalla sydänsurut huuhtoutuisivat paremmin kuin alkoholi tulisi koskaan huuhtomaan.

Nämä muutamat maininnat sekä paljon muuta löytyvät soittolistalta, joka on upotettu tekstin loppuun. Bitte schön!

perjantai 5. syyskuuta 2014

Nosto: Constables - Silver Spurs



On olemassa kappaleita, jotka vaativat aikaa ja kuuntelukertoja, jotta ne todella pääsevät kiemurtelemaan ihon alle ja sitä kautta tekemään vaikutuksen. Kuitenkin on myös olemassa kappaleita, kuten Constables-yhtyeen uusi single Silver Spurs, joka nappaa niskalenkin kuuntelijasta heti ensimmäisen viiden sekunnin aikana eikä sen jälkeen enää irroita otettaan. Ei auta kuin valssata mukana, kun Constables vie ja määrää tahdin.

Haluan nostaa yhtyeelle hattua, koska jätkät ovat tehneet ihan ilmiömäistä duunia. On hienoa kuulla musiikista se, miten paljon kaverit ovat tehneet musiikkinsa eteen työtä. Vaikkei vielä tässä vaiheessa näin nuoren yhtyeen kohdalla voi puhua kovin laajasta tuotannosta, on silti merkille pantavaa, millaisia edistysaskelia yhtye on ottanut jokaisen julkaisunsa välillä. Constablesin musiikista kuule sen, miten kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti yhtye pyrkii kehittämään musiikkiaan ja viemään sitä eteenpäin. Se on piirre, jota suuresti arvostan ja jonka todella toivon vievän yhtyeen vielä pitkälle.

En tiedä, kuka yhtyeen aiemman tuotannon on äänittänyt ja tuottanut, mutta maininnan arvoisen suorituksen on tällä uudella singlellä tehnyt Kane Kaspar Heinonen tuotanto- ja äänityspuolella. Yhtye ei kuulosta enää miltään demobändiltä, joka pyrkii isommille lavoille soittamaan, vaan yhtyeeltä, jonka kuuluu soittaa isommilla lavoilla, isommalle yleisölle.

Facebook-sivuillaan yhtye esittää toiveen, että Silver Spursia kuunneltaisiin Spotifyssa, jotta jätkät pääsisivät lähtemään kappaleen tuotoilla bisselle. Voin luvata, jos Constables jatkaa tulevalla levyllään yhtä hyvällä linjalla kuin singlelohkaisullaan, on bisserahat tuota pikaa kavereiden taskuissa. Tällainen musiikki löytää varmasti yleisönsä. Jos ei muuten, minä ainakin lupaan luukuttaa tulevaa levyä edes sen yhden bissen verran.

Constables tulee, ota koppi!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Manna ja linnut


Syksy tekee jälleen tuloaan ja pian koitaa aika, jolloin siivekkäät ystävämme saavat tarpekseen Pohjolan kylmyydestä ja matkaavat kohti etelän aurinkoa. Liekö Manna pohtinut lintuja, ja niihin liittyvää symboliikkaa kirjoittaessaan tulevaa albumiaan Blackbird. Lokakuun 24. päivä Manna julkaisee kyseisen albumin, jolta jo aiemmin tänä kesänä on julkaistu singlelohkaisu Troublebirds. En oikein osaa edes sanoa, mistä se tulee, mutta mielestäni Troublebirds-kappaleella on läsnä tietynlaista haikeaa lähdön tunnelmaa. Juuri sellaista, mitä voi tuntea, kun syksyn ankeudessa näkee viimeistenkin muuttolintujen lentävän kauas pois. Katsellessaan lintujen lentoa toivoisi itsekin voivansa kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää pois.

Kenties Manna onkin toivonut selkäänsä siipiä, kun hän kirjoitti tulevaa albumiaan. Artistin omien sanojen mukaan levy syntyi menetyksistä, ja mainospuheiden perusteella levy on henkilökohtainen ja hyvin haavoittuva. Osittain kotistudiossa suoritetun levyntekoprosessin ansiosta levyä tehdessä vallitsi "itselleen tekemisen illuusio", kuten Manna itse asian ilmaisee. Onko sitten Manna halunnut lentää lintujen lailla pois, vai onko hän sittenkin kokenut samanlaista vapautta kuin taivaalla lentelevä lintu levyä tehdessään? Joka tapauksessa odotettavissa on, kuten saatesanatkin lupailevat, herkkä ja henkilökohtainen levy, jonka tunnelma tulee olemaan käsinkosketeltavan tiivis. Sitä ainakin ennakkopuheet ja Troublebirds-single antaa odottaa.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Popmusiikin syöpäläinen ja toivonkipinät



Uskoni nykymusiikkin koki kovan kolauksen viime perjantaina kuunneltuani Nicki Minajin uuden Anaconda-kappaleen ja sen musiikkivideon myötä. Mieleni teki käpertyä suihkun alle sikiöasentoon ruikuttamaan, tätäkö on nykypopmusiiki? Kyseisen musiikkivideon pakaroihinkin on saatu mahtumaan enemmän täytettyä kuin itse kappaleeseen, mikä on sinällään myös saavutus. Eikä se edes ollut kappale tai sen video, joka oksettavuudellaan syöksi minut tähän epätoivoon, vaan se tosiasia, että joku oikeasti kuuntelee ja pitää tästäkin kappaleesta. Vaikka pidänkin itseäni kulttuuriliberaalina "kukin kuuntelee mieleistään musiikkia" -mantran hokijana, olen suoraan sanottuna huolissani siitä, mitä kyseisen kappale kertoo myös sen kuuntelijakunnasta. Mainittakoot vielä, että videota on katsottu viikossa 60 milj. kertaa. Minä, Markku 19-vee, olen huolissani nykynuorista. Ei ihme, että nuoriso voi pahoin ja masentuu, jos sen pollaan survotaan tällaista paskaa.

Loppuosa tästä kirjoituksesta käsittelee kappaleita, jotka palauttivat uskoni popmusiikkiin, joten peput saavat jäädä tähän. Jos kuitenkin haluat lisää puhetta pepuista, käy lukemassa Tulensytyttäjä-blogin teksti: Puhutaanko hetki pepuista? 



Billie Black on nuori 19-vuotias jazzlaulaja, joka vaihtoi saksofonit downtempo-biitteihin ja julkaisi hyvin riisutun debyyttisinglensä I Waited For You. Kappaleen riisuttu tuotanto jättää tilaa nuoren naisen upealle äänelle, jonka Billie erinomaisesti käyttääkin hyväkseen. Kappaleen unelias tunnelma ja laulun tiivis läsnäolo ovat hyvin koukuttava yhdistelmä.




Brittineidoilla tuntuu menevän oikein mukavasti elektronisen popmusiikin saralla, sillä Billie Blackin tapaan kyseisen saarivaltion kasvatti Shannon Saunders on julkaissut Sheets-kappaleen, jonka pyörittämistä soittimessa ei tarvitse kainostella. Vaikka kappaleita yhdistääkin elektroninen äänimaailma, ovat ne luonteiltaan kuin yö ja päivä. Toisin kuin Billie Black, Shannon Saunders luottaa kappaleellaan tarttuvaan kertosäkeeseen sekä koukkuihin, jotka uppoavat kuuntelijaan kuin häkä.




Walk on kappale, joka esittelee Kwabs-nimisen upealla baritoniäänellä varustetun soul-laulajan. Kappaleella ei ole tarjottavanaan mitään uutta eikä edistyksellistä, vaan se on puhtain paperein tehtävästään suoriutunut pop-kappale, eikä siitä moitteen sijaa löydy. Kappaleen kruunaa Kwabsin täyteläinen ääni, jota jo itsessään kuuntelee enemmän kuin mielellään. Vaikka kertosäkeissä kappale kasvaa todella suureksi ja mahtipontiseksi, on Kwabsin muhkea ääni kyllin vahva pitämään kappaleen hallinnassa eikä ote pääsi karkaamaan, tai edes lipsumaan. Aloe Blaccilla on nyt haastaja.

lauantai 23. elokuuta 2014

Deafheaven - From the Kettle Onto the Coil


Kuva: Facebook – Jesse Draxler

Deafheaven, oi Deafheaven. Miten minä jumaloinkaan viimevuotista Sunbather-albumia, joka on kiistatta yksi parhaita lähivuosina julkaistuja levyjä. Taivaankantta maalaavien kuvankauniit post-rock -kitaravallien ja niin lohduttoman tuskaisten black metal -soundien avioliitto sai vatsalaukkuni heittämään voltteja ja hiljentämään minut musiikin mahtipontisuuden äärelle. Se, miten Sunbather-levyn single Vertigo ensimmäisellä kuuntelukerralla kouraisi mahanpohjasta, oli jotain lähes ainutlaatuista. On tyrmistyttävää, miten musiikki voi yhtäaikaisesti saada tuntemaan olonsa niin lohduttomaksi, mutta myös lohduttavan levolliseksi. Kaaos on kaunista ja Deafheaven on tunteiden hallittua kaaosta.

Uudella kappaleellaan, From the Kettle Onto the Coil, yhtye asettuu musiikillesti johonkin debyyttinsä sekä Sunbatherin välimaastoon. Alkusoinnut ovat huomattavasti synkempiä ja voimakkaammin jälleen black metalin suuntaan viittaavia, mutta loppua kohden kaiken sen tuskan alta lähtee kasvamaan esteettisen shoegaze-kitaravallit. Vähän kuin ensimmäinen kasvi, joka nousee maan tasalle palaneen metsän muodostaman tuhkan seasta.

Kokonaisuudessaan kappale myötäilee vahvasti edeltävän albumin linjaa, mutta astetta brutaalimpana ja synkempänä. Toisaalta myös astetta heleämpänä ja harmonisempana. Uudella kappaleellaan Deafheaven venyttää musiikillisia äärirajoja entistään, mutta asettaa ne silti sujuvasti luonnonomaiseen sopusointuun. Se kaunista, hyvin kaunista.


maanantai 11. elokuuta 2014

Nosto: Black Lizard - Burning

Kuva: Eetu Maaranen
Black Lizard ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, enkä ole palvonut yhtyettä, kuten joitain muita yhtyeitä Solitin rosterista. En vain koskaan ole päässyt niin sanotusti sisään Black Lizardin musiikkiin; yhtye on ollut liian kova pala purtavaksi. Olen yrittänyt kuunnella ja fiilistellä, mutta mieluummin olen valinnut levyhyllystä viereisen levyn soittimeni sisään kuin Black Lizardin debyytin. Black Lizard ei vain yksinkertaisesti ole tuntunut minun riisikulholtani tai kupiltani teetä.

Olisiko sitten tänään julkaistava Burning-EP käänteentekevä julkaisu, joka avaa silmäni ja muuttaa vähän jopa negatiivisen suhtautumiseni yhtyettä kohtaan kokonaan. Viime viikolla julkaistu lyhytsoiton nimikkokappale tarjosi jo lupaavia ennusmerkkejä, sillä ensimmäinen tekoni Burning-kappaleen kuunneltuani oli laittaa yhtyeen debyyttilevy soimaan. Eikä siinä vielä kaikki, kuuntelin levyn hartaudella sekä intohimolla alusta loppuun. Vaivuin syvään Black Lizard -transsiin, eli juuri siihen nimenomaiseen olotilaan, jossa yhtyeen musiikkia tulisikin kuunnella.

Burning-EP tulee olemaan eräänlainen välietappi matkalla yhtyeen debyytiltä yhtyeen, ensi keväänä, julkaistavalle kakkosalbumille. Jos minulta kysytään, Black Lizard on suunnannut kurssinsa juuri oikeaan suuntaan. Uudella singlellä esiintyvät uudistukset ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä pelkkää plussaa. Mielenkiinnolla odotan, miten yhtyeen soundi on kakkosalbumilla kehittynyt.


perjantai 8. elokuuta 2014

Parasta juuri nyt: Teksti-TV 666 - 1



Rakkaat lukijat, minulla on sittenkin elämä. Intissä sitä huomaa, miten täyteen toimintaa voikaan sulloa kaksi vapaata päivää viikonloppuna. Niin täyteen, ettei edes blogia ehdi kirjoittaa, vaikka ennen palvelukseenastumista olisikin selvästi suunnittelut varaavansa vapaapäivilleen "blogi-hetkiä".

Ensimmäisillä palvelusviikoillani minulla on ollut loppujen lopuksi naurettavan vähän aikaa edes kuunnella musiikkia, mutta yksi levy on sekä pituutensa että erinomaisuutensa ansiosta päätynyt toistuvasti raikaamaan soittimestani. Teksti-TV 666:n debyytti-EP, nimeltään 1, on tiukka parikymmenminuuttinen post-punkia, joka on tulvillaan kitaramelodioita ja brutaalia runttausta.

Levy on vierailu räkälään, joka on savusta niin sakeana, ettei eteensä nää. Ilmassa löyhkää hiki ja voimakas spiidin katku. Takaraivossa jyskyttää koko ajan pieni vaarantunne ja itsesuojeluvaisto käskee kääntyä pois samalla, kun utelias mieli haluaa suunnistaa entistä syvemmälle savun sekaan. Terveystiedon tunnilla hoettu mantra, että ensimmäiseenkin kertaan voi jäädä koukkuun, unohtuu ja eikä edes ehdi ymmärtää jäänensä nalkkiin. Pitää saada jatkuvasti enemmän ja suurempia annoksia, kunnes mikään ei enää tunnu riittävän. Parin vuoden kuluttua löytää itsensä muiden Teksti-TV 666 -narkomaanien kanssa Piritorilta odottelemasta kyytiä taivaseen ja vaikeroimasta: "Lisää spiidiä!" Kumpi vain kelpaa, kunhan kyse on Tekstareista. Molempi parempi, totta kai.


sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Aamukasa



Ruisrockista niukoin sanakääntein sen verran, että Pepen & Saimaan uuden levyn kappaleet olivat mahtavia livenä, mutta pisimmän korren vetäisi tänä vuonna Future Islands. Aivan tajuton keikka! Sam Herring ja Louna-lavan yleisö vapui syntikkapopin säestämään transsiin. Future Islands on kokemus, uskomaton kokemus.

Ruisrockissa oli kuitenkin niin hauskaa, että jopa tukka lähti. Noh, oikeastihan minä vain vetäsen huomenna armeijan harmaat päälleni. Valtion tarjoaman elämyspaketin vuoksi myös blogi tulee luonnollisesti jäämään vähemmälle päivittymiselle. Telakalle en kuitenkaan blogia jätä, sillä ainakin itse toivon pystyväni edes siedettävällä tahdilla jatkossakin kirjoittelemaan. Mahdollisuuksien mukaan, mahdollisuuksien mukaan.

Lepo.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Nosto: Ghost of Jack Nance - You Never Come Around Anymore


Postpunk tuntuu elävän tällä hetkellä Suomessa uuden tulemisen aikakautta. Solitin rosterin uusin tulokas Ghost of Jack Nance on jo kolmas tämän kevään aikana tässä blogissa esillä ollut tuore kyseisen tyylilajin edustaja. Eikä ole valittamista, sillä eihän hyviä postpunk-bändejä ole koskaan liikaa, ja Ghost of Jack Nance jatkaa suomalaisyhtyeiden laadukasta linjaa.

#kovaapaskaa -blogin Jukka jo kirjoituksessaan nosti kissan, tai oikeastaan mörön, nimeltä Joy Division pöydälle. Yhtye itse sen tiedostaa ja varmasti kyllästymiseen asti on saanut jo asiasta kuulla, tai ainakin tulee kuulemaan. Uhka vai mahdollisuus – onko sillä sittenkään edes niin väliä? Loppujen lopuksi olisihan populaarimusiikin jäänyt alunperinkin suhteellisen lyhyeksi, jos jokaista lipunkantajaa pitäisi välttää kuin ruttoa.

Musiikiltaan kuvailisin Ghost of Jack Nancen olevan kuin vakavaan psykoosiin vaipuneen mielen muovaama yhdistelmä Joy Divisionia ja The Jesus And Mary Chainia. Yhtyeen vinoutuneessa visiossa The Jesus And Mary Chainin mieleen tuovat melodiakuviot surisevat kuin viimeistä päivää, mutta kappaleen poljento, sen kaiutukset ja ennen kaikkea solisti huokuvat Joy Divisionia. Loppujen lopuksi Ghost of Jack Nance on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osastensa summa. Siksi vertailukohtien ylenpalttinen märehtiminen on mielestäni lähinnä tarpeetonta saivartelua. Tai sitten Ian Curtisin maan päälle vaeltelemaan jäänyt haamu kummittelee suomalaisyhtyeen musiikissa. Mene ja tiedä.

Loppuun vielä huomio, jonka vuoksi meinasin menettää eiliset yöuneni: Teksti-TV 666: "Sä et tuu enää takaisin koskaan" ja Ghost of Jack Nance: "You Never Come Around Anymore". Onko tämä nyt vain pelkkää sattumaa vai jokin postpunkkareiden salaliitto?

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Viikkokatsaus osa 5



Edellisestä soittolistakatsauksestani on vierähtänyt tovi, mutta nyt lista on päivitetty kovalla kädellä ja timanttiseen kuntoon. Lista on nimittäin ahdettu täyteen aivan tajuttoman hyviä kappaleita, vaikka itse sanonkin. Suosittelen muuten kuuntelemaan listaa siinä järjestyksessä, että viimeisimpänä lisätty kuunnellaan ensimmäisenä.

Kuten kuvituksesta valveutuneimmat ovat jo voinee todeta, listalta löytyy materiaalia The Antlers -yhtyeen hiljattain julkaistulta Familiars-albumilta. Albumilta poimimani kappale Revisited kuvastaa hyvin koko levyn musiikkia, kappale on suorastaan taivaallisen kaunista kuunneltavaa. Revisited on mielestäni koko albumin keskeisimpiä kappaleita, sillä tässä lähes 8-minuuttisessa taideteoksella kulminoituu koko albumin ydin. Familiars on albumi, jonka äärellä ei halua tehdä mitään muuta kuin hiljentyä ja kuunnella.

FKA Twigs julkaisi myös kuluneella viikolla singlen Two Weeks, joka enteilee tämän brittiläisartistin elokuussa julkaistavaa debyyttialbumia. Ensimmäisellä kerralla, kun kuulin uuden kappaleen, oli lähellä, etten pudonnut tuoliltani. Flegmaattinen tunnelma mutta tiukat elektrotaustat syöpyivät johonkin syvälle tajuntaan tai jopa tietoisuuden tuolle puolen.

Suomalaisen musiikin lipunkantajina tällä kertaa listalla ovat Siinai, Sin Cos Tan ja Damn Seagulls. Siinai julkaisi taannoin Supermarket-konseptialbumin, jolta löytyvästä Shopping Trance -kappaleesta on ollut aiemmin puhetta tässäkin blogissa. Koska Siinain tuore albumi ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, lisäsin jo singlenäkin julkaistun Vasikka-kappaleen soittolistalle.

Damn Seagulls julkaisi myös levyn nimeltään Let It Shine, jonka toisena singlenä julkaistun nimikkokappaleen olen myös lisännyt listalleni. Syy on yksinkertaisesti se, että kuunneltuani kappaleen osana Let It Shine -albumia muutin aiempaa mielipidettäni kappaleesta niin, että takin kahina kuului luultavasti yhtyeen treenikämpällä asti. Singlenä en liioin piitannut kappaleesta yhtään. Päinvastoin se lähinnä ärsytti minua. Levykontekstissa kappale kuitenkin vasta pääsee oikeuksiinsa. Levyllä kappale on kuin elokuvan kaltoinkohdeltu sankari, joka vihdoin päättää, että "nyt saa riittää". Ja näin Let It Shinen taustoittama voimaantumisprosessi saa alkunsa ja sankarin tarina onnellisen loppunsa.

Lisäksi listalle on päätynyt Jack White, kuinkas muutenkaan. Pidemmän tovin jouduin arpomaan, minkä kappaleen haluan lisätä listalle Lazarettolta. Olisiko se nurinkurinen That Black Bat Licorice tai kunnianhimoinen instrumentaali High Ball Stepper – vai kenties Alone In My home? Tutustuessani levyyn tarkemmin valitsin kuitenkin kilpailun mustan lampaan, eli aivan albumin lopusta löytyvän I Think I Found The Culprit, joka on tyynen pinnan alle kätkeytyy kieroutunutta inhoa ja epävarmuutta. Aavemainen tunnelmaa luova hyminä on vielä kirsikkana kakun päällä.

Soittolistaan pääset käsiksi tästä alta. Kannattaa myös tilata, niin ei tarvitse itse murehtia, mitä seuraavaksi kuunnella! Voit luottaa minuun.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Levykauppojen Joutsenlaulu

Kuva: Aleksi Pahkala

Minulla oli haave. Haave, että jonain päivänä kävelisin perinteikkään ja rakastetun Stupido Shop -levykaupan ovesta sisään ja kokea kaiken sen positiivisen, mikä nostetaan esille Stupidosta puhuttaessa. Kokea Stupidon legendaarisen levykaupan.

Eilen tiistaina 24. kesäkuuta ajaessani kohti Helsingin Kalliota ja Stupido Shopia radioaalloilta kantautui surullisia uutisia: Stupido Shop tiedotti levykauppaa pyörittäneen yrityksen hakeutuneen konkurssiin. En ollut uskoa korviani. Miten voisi olla mahdollista, että juuri tänään oltaisiin lyöty lopullisesti lappu luukulle, eikä Stupido Shopissa sen koommin enää vierailtaisi. En ottanut uskoakseni uutista, joten saavuttuani Kallioon päätin suunnistaa Stupidon ovelle todistaakseni omin silmin tapahtuneen. Ja totta se oli. Ovi oli kiinni ja ovessa musertavaa totuutta julistava lappu: "Kauppa suljettu – Closed".

Vaikken näin ollen koskaan päässyt vierailemaan Stupidossa, uutinen kouraisi minua syvältä ja tunsin, miten jokin kuoli sisälläni.

Kuva: Stupido
Nykyaika on kaltaiseni musiikkifanaatikon taivas. Internetin ja erilaisten musiikkipalveluiden ansiosta musiikkia on käsieni ulottuvilla enemmän kuin minun on mahdollista kuunnella. Eteeni tuodaan tarjottimella käytännössä ääretön määrä musiikkia eikä minun tarvitse kuin valikoida, mitä haluan kuunnella. Kaiken lisäksi Spotifyn ja Deezerin kaltaisten palvelut toimivat rajattomasti kuukausihinnalla, joka on noin puolet pienempi kuin uuden cd:n hinta kaupassa.

Toistan: Kymmenellä eurolla kuussa pääsee käsiksi tolkuttomaan määrään levyjä mutta on edes turha unelmoida, että levykaupasta löytäisi samalla hinnalla yhtäkään uutuus-cd:tä. Täysin absurdia.

Enää voi lähinnä jossitella, mikä olisi tilanne, jos aiemmin oltaisiin asiat tehty eri tavalla. Mitä jos jo alunperin CD-formaatin hinnoittelussa oltaisiin maltettu, ja hinta oltaisiin asetettu realistiselle tasolle. Olisiko tällöin kynnys musiikin laittomalle lataamiselle ollut korkeampi, eikä kokonainen sukupolvi olisi pikkuhiljaa tottunut siihen, että joku tekee musiikkia ja minä voin ilmaiseksi nauttia siitä. Mitä jos levy-yhtiöt eivät olisikaan taistelleet tuulimyllyjä vastaan yrittäessään kitkeä oikeustoimilla piratismia, vaan olisivat reagoineet toisin. Tavalla, joka ei olisi vain ruokkinut piratismikulttuuria ja kasvattanut kuluttajia, jotka pitävät kymmenen euron suuruista kuukausimaksua rajattomasta musiikin käyttöoikeudesta sopivana hintana. Kun musiikki menetti fyysisyytensä ja muuttui bittivirraksi, ihmiset kadottivat myös sen konkreettisen esineen, mistä musiikissa on totuttu maksamaan.

Se, että juuri ikoniseen maineeseen noussut Stupido joutuu täysin yllättäen sulkemaan ovensa, havainnollistaa levykauppojen ahdinkoa paremmin kuin mikään muu. Suosittuna ja kannattavana pitämäni kaupan kaatuminen on ehkä viimeinen mahdollisuus ravistaa kuluttajia, sillä juuri Stupidon kaatuminen osoittaa ajan armottomuuden levykaupoille. Tarvittaisiin muutos, sillä tällä hetkellä ennuste on kuitenkin synkkä, hyvin synkkä.

Itse olen osa sitä kuluttajakuntaa, joka vielä pitää kivijalkakauppoja pystyssä vierailemalla niissä lähes aina kun mahdollista. Tuskin koskaan olen poistunut levykaupasta tyhjin käsin. Jokaisella ostamallani levyllä haluan lähettää viestin, että arvostan sekä musiikin tekijän että sen välittäjän työtä. Maksan musiikistani ensisijaisesti siksi, jotta minun on mahdollista nauttia uudesta musiikista vielä tulevaisuudessakin. Ostan levyni fyysisinä lähinnä siksi, jotta minun on mahdollista nauttia fyysisistä painoksistani vielä tulevaisuudessakin. Tosiasia kuitenkin on se, ettei pieni mutta uskollinen kuluttajakunta tee bisneksestä kannattavaa, vaan se auttamattaa näivettyy.

Unelmani Stupidossa vierailusta kariutui eilen, mutta minulla on toinen unelma, joka elää yhä. Minulla on unelma, että jatkossakin voin vierailla kivijalkalevykaupoissa ja nauttia musiikkini fyysisenä. Unelmani elää ja ainakin minä kannan korteni kekoon, jotta unelmani myös pysyy elossa.

Näillä sanoin haluan kannustaa jokaista kirjoituksen lukijaa ottamaan selvää lähialueensa levykaupoista ja pistäytymään ostoksilla. Yhden levyn ostaminen on rahallisesti hyvin pieni panostus, mutta parhaimmillaan se voi tarjota suuria tunteita ja nautintoa pitkiksi ajoiksi. Ennen kaikkea yhdenkin levyn ostaminen merkitsee sekä muusikolle että levykauppiaalle suunnattomasti, jos vertailukohtana sille on pyöreä nolla.

Eli terveisiä vaan Stupidon väelle, se olin minä, joka kävi laskemassa kynttilän liikkeenne eteen. Olisin vain halunnut tulla ostoksille ja hörpätä kahvit teidän kanssanne, koska arvostan sitä, mitä olette tehneet.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Nosto: Mumrunner - ZIT/RUT


Pari viikkoa sitten julkaistu Mumrunner-yhtyeen debytoiva tuplasingle ZIT / RUT on aiheuttanut minulle paljon harmaita hiuksia. En kunnolla tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tavallaan alusta asti olen pitänyt molemmista kappaleista, mutta toisaalta jokin – en tiedä mikä – iski vastapalloon. Kuitenkin pikkuhiljaa ajan kanssa kappaleet ovat alkaneet toimia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Aluksi kappaleet saattoivat tuntua vähän yhteenliimattujen osasten summalta, mutta kuuntelujen myötä kappaleet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja ne ovat kasvaneet itseään suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tällä tarkoitan. Esimerkiksi aluksi en tykännyt ollenkaan solistin etäisyydestä, mutta nyt en osaisi enää kuvitella lauluja toteutettavan erilailla. Niin ne ajatuksen muuttuvat.

Tuplasinkku esittelee hyvin monipuolisesti millaisesta yhtyeestä Mumrunnerista on kyse, sillä kappaleet ovat keskenään hyvin erilaiset. Yhteistä kappaleilla on tietynlainen lontoolaista ilmapiiriä hengittävä soundi – onhan yhtye kotoisin Suomen Manchesterista. Vaikka pidän paljon ZIT-kappaleen leikittelevästä shoegaze-kitaroinnista, joka tuo mieleeni voimakkaasti The New Tigersin pirteimmät kappaleet, ehdoton suosikkini on koko ajan ollut ja on edelleen RUT. Suurella sykkeellä etenevä vaihtoehtoräime, joka tuo mieleeni paikoitellen jopa suursuosikkini Cloud Nothingsin, suuret äänivallit ja etäinen laulu muodostavat oman jumalaisen kolmiyhteytensä, joka kuulostaa ihan saatanan hyvältä. Kappale on hallittua kaaosta, ja se on kaunista. Arvostan.

Tuplasinkku on kokonaisuudessaan littipeukun arvoinen suoritus. Lisää tällaista, kiitos!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Mistä on pienet musabloggarit tehty – eli ensimmäiset kertani




Kesä yllätti minut kuin talvi autoilijat. Lakkiaishumun jälkeen kirmasin kesälaitumille enkä sen jälkeen ole kunnolla jaksanut tehdä tuttavuutta yhteenkään uuteen julkaisuun tai artistiin. Päätin kuitenkin tarttua Rosvojen bloggaajahaasteeseen ja muistella ensimmäisiä kertojani, jotka olin jo aktiivisesti onnistunut unohtamaan.

Ensimmäinen yhtye, jota olet sanonut lempibändiksesi?


Rosvojen kokemuksia lukiessani minua huvitti ja mietitty lähinnä yksi asia: mikä ihme on Hanson? En osaa edes sanoa, olenko menettänyt jotain vai säästynyt joltakin pahalta, kun yhtyeen suosituimmatkaan kappaleet eivät soita mitään kelloja. Sukupolvien välinen kuilu on kapea mutta syvä.

Kanssabloggaajien ensimmäisten muistojen sijoittuessa 90-luvulle omat ensimmäiset muistikuvani ovat vasta 2000-luvun alkupuolella. Ei tarvinnut edes pitkään miettiä, mitkä kolme yhtyettä olisivat sellaisia, joista käytännössä mikä tahansa voisi olla "ensimmäinen lempibändini". Pieni esikoululaisen ja alakoululaisen murrosvaihetta elävä Markku-poika kavereineen marssi ennen valokuvien ottamista vessaan viimeistelemään kuontalonsa kuvauskuntoon. Siihen ei tarvittu kuin kampa ja vettä. Hetken kuluttua ovesta käveli ulos mustat aurinkolasit päässään ja pystyyn vedetyssä, hävyttömän tyylikkäässä, vesikampauksessa joukko poikia, joiden peilistä heitä oli juuri katsonut itse Lauri Ylönen. The Rasmus ja F-F-F-Falling järisyttivät tämän pienen pojan maailman.



Ensimmäinen yhtye, jota olet fanittanut?


En ole ikinä ollut kova fanittamaan oikein mitään. Olen tykännyt tai sitten tykännyt vähän enemmän, mutta ikinä en ole kokenut itseäni siinä mielessä fanaattiseksi yhdenkään yhtyeen suhteen. Lähimmäksi kuitenkin päässee Iron Maiden, jonka fanitus tarttui minuun kenties pääasiassa isoveljeni kautta ja Dance of Death -kiertueen kautta. Olihan nyt Eddie, pääkallot ja tajuton ratsastuskomppi noin 11-vuotiaan pojan mielestä tajuttoman siistiä. En tiedä yhtään mistä se lähti, mutta minulla oli myös oma Iron Maiden -vihkoni, jonka kanteen olin piirtänyt Edward The Great -albumin kannessa olevan siivekkään pääkallon, liimannut Eddien kuvia ja totta kai kopioinut Iron Maidenin logon. Kyseisen kokoelma-albumin päättävä live-versio Fear of The Dark seisauttaa vereni vielä nykyäänkin, kuten ala-asteella.

Toinen jo nuoresta iästä asti fanittamani yhtye on Mew, joka sekin aikanaan tarttui isoveljeltäni Frengers-levyn jälkimainingeissa. Mew on lopulta yhtye, joka on kaikkein eniten vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen. Edelleen huomaan kerta toisensa jälkeen ihastuvani Mew'n musiikia muistuttaviin suuriin, mutta pienieleisesti toteutettuihin, soundeihin ja nerokkaisiin sävellyksiin. Musiikissa kuin musiikissa.


Ensimmäinen levy, jonka olet saanut?


Ensimmäinen saamani levy, josta minulla on kunnollinen muistikuva on Discon Musta Sydän. En ole varma, mutta muistelisin saaneeni levyn vielä joululahjaksi. The Rasmuksen ja Kwanin ohella Disco on yksi niitä yhtyeitä, jonka voisin nimetä ensimmäiseksi lempibändikseni – tai ensimmäiseksi fanittamakseni yhtyeeksi. The Rasmusta saatoin ehkä ensimmäisena kutsua lempibändikseni, mutta todellisuudessa ensimmäinen lempibändini todennäköisesti olikin Disco. Oivoi, miten paljon kuuntelinkaan Musta Sydän -levyä. Levy nostattaa pintaan muun muassa kipeitä muistoja siitä, miten ala-asteella viimeisenä päivänä ennen lomaa halusin koko luokan edessä esittää Levottomat Tuulet -kappaleen. Vaikka kuulen isoveljiltäni silloin tällöin kuittailua siitä, miten paljon Discosta tykkäsinkään, todellisuudessa asia ei edes hävetä minua. Disco on påp.



Ensimmäinen kerta, kun olet blogannut musiikista – miksi?


Jos minusta joku päivä tulee musiikkitoimittaja tai muuten vain musiikkialalla vaikuttava henkilö, saatte ensisijaisesti kiittää siitä Jussi Mäntysaarta. Palatkaamme ajassa taaksepäin kesään 2011. Tuona kesänä päivittäin kuuntelin Peltorin kuulosuojaimet päässäni YleX:ltä Jussin luotsaamaa Uuden musiikin aamuvuoroa. Ohjelma innoitti minua seuraamaan ja kuuntelemaan musiikkia uudella tavalla, erityisesti uutta musiikkia. Aloin kuunnella musiikkia, joka aiemmin soi taustameluna. Pidin Jussista juontajana ja hänen musiikkivalinnoistaan. Lisäksi pidin ohjelman konseptista, koska minua kiehtoi rooli edelläkävelijänä, joka on kuullut kaikki uudet hitit vähän ennen muita ja joka suosittelee niistä parhaita eteenpäin. Muistan, kuinka ohjelmaa kuunnellessani, ajattelin: "Vitsit, joku päivä haluan tehdä tuota samaa." Vähän myöhemmin eksyin myös Also sprach Jussi -blogiin ja muistan jälleen ajatelleeni: "Vitsit, jos Jussikin bloggaa, niin kyllä minäkin haluan alkaa pitää blogia." Niin sai alkunsa Singin' Drunken Lullabies -blogi, joka jäljitteli Uuden musiikin -ohjelmien konseptia poimimalla blogiin huomionarvoisimmat uudet julkaisut. Samaa tietä tallustelen edelleen uuden musiikin pyörteisiin hurahtaneena. 

Ensimmäisen musiikkipostaukseni oli The Rapturen, edelleen ihan tajuttoman kova, How Deep Is Your Love? Ei yhtään hullumpi avauskappale, vaikka itse sanonkin!

perjantai 30. toukokuuta 2014

Nosto: DF5K - Kioto


Olenko se vain minä, vai onko suomen kieli nostanut päätään horroksesta uuden musiikin saralla? Pinnalle nousee jatkuvasti kotimaisia yhtyeitä, joiden musiikkia aiemmin oli tottunut kuulemaan lähinnä englanniksi esitettyinä. Vuodenvaihdeessa julkaistun Europa-kappaleen myötä musiikkipiirien tietoisuuteen noussut DF5K, jonka runollisuus ja huokuvat postrock-melodiat ovat jotain pysäyttävän kaunista kuunneltavaa. Suomenkielisyys on yhtyeen ehdottomia valttikortteja ja osoitus muille, miksi tietyissä tilanteissa äidinkielensä suosiminen on paljon enemmän kuin vain järkevää. Äidinkielisyys tuo sekä tulkintaan että sen vastaanottoon luonnollisuutta ja intiimiyttä. Väittäisin, että Sigur Rósin musiikiltakin putoaisi täysin pohja, jos se esitettäisiinkin englanniksi. Huolimatta siitä, etten edes ymmärrä, mistä Sigur Rós laulaa – toisin kuin DF5K:n lyriikat. Eläköön äidinkieli!

DF5K on runollista ja kuvankaunista musiikkia, joka yhdistää heleät kitaramelodiat soljuviin lyriikoihin. Sulkiessaan silmät voi nähdä, miten musiikki maalaa maisemaa heinäpelloista, jotka kimaltelevat aamukasteessa ensimmäisten auringosäteiden heijastaessa valoa kastepisaroista. Pieni tuulenvire huojuttaa heinänkorsia ja saa pellon kimaltelemaan aalloittain. Levollisena jäät ihastelemaan luonnon omaa taideteosta, kuten jäät ihastelemaan Kioto-kappaletta.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään



Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Kun saapuu syys



On taas niitä päiviä, kun havahdun aika ajoin siihen, että olen viimeiset hetket ainoastaan tuijottanut edessäni olevaa seinää. Hetken kuluttua havahdun toistamiseen. Hetken päästä taas. Mistään ei oikein tule mitään, ja oikein mihinkään ei jaksa edes ryhtyä. Toisaalta harmittaa ja turhauttaa oma saamattomuus. Voilà, noidankehä on valmis – sitten tuijotan taas seinää. Helleilmamassa jätti jälkeensä aukon, jonka synkät pilvet ja sadetta tihuttavat pilvet saapuivat täyttämään. Niistäkö tämä henkinen syksyni johtuu?

Rakastan kuitenkin melankoliaa ja osittain juuri siksi rakastan myös syksyä. Pidän syksyn väriloistosta, mutta hienointa syksyssä on sen ankea ja jopa masentavan kaunis maisema. Lehdettömät puut, heikko sumu ja varovainen sateenropina vangitsevat sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan, kun kävelen pitkin metsätietä. Oli sitten kysymys musiikista tai mistä tahansa muusta taiteenlajista, ankeus on kaunista. Olkoon se sitten doom metalin raskas poljento, masennuksen suossa rypevät lyriikat tai kappaleessa vallitseva tunnelma, joka on kuin niskaan tulviva syyssade ja painaa leuan syvemmälle rintakehään.

Mielentilastani johtuen ajauduin pitkästä aikaa levyn pariin, jonka koen kuvaavan melankolista mielenmaisemaani paremmin kuin mikään muu levy. Lukuisia kertoja olen palannut kyseisen levyn pariin, niin huonoissa kuin hyvissä merkeissä, jakamaan tuntemuksiani, lohduttautumaan ja kokemaan yhteisymmärrystä. Jos olisin albumi, olisin varmasti The Radio Dept. -yhtyeen Climing to a scheme.

Albumilla on samanlainen vaikutus kuin hyvällä ystävällä tai omalla rakkaalla, jonka kanssa voi kokea sanatonta yhteisymmärrystä. Se tekee huonoista hetkistä vähän parempia ja raottaa hivenen pilvireunusta, jotta aurinko pääsee loistamaan edes pientä valoa. Toisaalta hyvänä hetkenä se muistuttaa myös huonoista hetkistä ja opettaa arvostamaan sen hetkistä tilannetta. Ilman ajoittaista melankoliaa pienet valonpilkahdukset tuntuisivat vähäpätöisemmiltä.

Clinging to a scheme on levy, joka kävellessäni ropisee sateena hartioilleni. Se puhdistaa ilman kuin syksyinen sade ja jättää jälkeensä raikkaan tuoksun ja uudelleen eloon herääneen luonnon. Se jättää jälkeensä seesteisen olotilan ja mystisen onnellisuuden tunteen. Levy muistuttaa, että aurinko paistaa jälleen – sittenkin.

 

torstai 22. toukokuuta 2014

Nosto: Sähkö Neitsyt - Uros 24/7


Olkoon Paholaisen Töitä tai ei, jos Sähkö Neitsyt olisi Eedenin puutarhassa kypsynyt hedelmä, söisin sen yhtään kyseenalaistamatta. Sen verran kutkuttavaa elektronista musiikkia kyseinen yhtye tekee – ainakin viime perjantaina julkaistun Uros 24/7 -digisinglen perusteella.

Epäilin jo, että kuulokkeiden läpi kulkeva musiikki liitti minut osaksi verkkovirtaa, sillä Sähkö Neitsyen musiikki on kuin kehon läpi kulkeva sähkövirtaus. Uros 24/7 -nimikkokappale tuo mieleen vahvasti Riston musiikin, erityisesti uusimman julkaisun II tyylisen tuotannon, kuten kappaleen Tiedän millainen on ihminen. Sähkö Neitsyt on kuitenkin huomattavasti, noh, sähköisempää. Groovaavia ja hyvin tyylikkäitä elektrosoundeja!

Digisinglen jälkimmäisellä kappaleella, Paholaisen Töitä, vallitsee vanhaa 8-bittistä videopeliä muistuttava tunnelma. Pystyn sieluni silmin näkemään, miten Megaman käy viimeiseen taistoon loppuvastustaan vastaan tämän kappaleen soidessa taustalla. Paholaisen Töitä -kappaleen tasaisen rytmikkäästi purkautuvat sähkövaraukset turruttavat kuuntelijan lähes transsia muistuttavaan olotilaan. Päinvastoin kuin Uros 24/7, jonka groovailevat kitarat saavat liikehtimään tahdissa, Paholaisen Töitä kiinnittää kuuntelijan istuimelleen kuin sähkötuoliin.

Digisingle löytyy myös Spotifysta ja Uros 24/7 -kappale on lisätty blogin soittolistalle, johon pääset käsiksi sivupalkista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Uutuus: Mirel Wagner - Oak Tree


Ai että, miten odotetusta uudesta kappaleesta tällä kertaa saammekaan nauttia. Nimittäin Sub Pop Recordsille aiemmin kiinnitetty suomalaislupaus Mirel Wagner julkaisi ensimmäisen kappaleensa elokuussa julkaistavalta naisen kakkosalbumilta, joka kantaa nimeä When The Cellar Children See The Light of Day.

Oak Tree -singlen perusteella Wagnerin tyyli ei ole merkittävästä kiinnityksestä huolimatta muuttunut, vaan kappale kulkee artistille ominaista kaavaa. Balladimaisella kappaleella on edeltäjiensä tapaan hyvin tiivis ja herkkä tunnelma, joka muistuttaa sitä samaa ilmapiiriä kuin hautajaisissa. Mieliala kahlaa siis syvissä, erittäin syvissä, vesissä. Vaikka kappale on nainen ja kitara -hengessä todella minimalistinen, on Mirel Wagnerilla hämmästyttävä taito tuoda biisiinsä voimaa ja vahvaa tunnelmaa persoonallisella tulkinnallaan. Mirel Wagnerilla on kyky pysäyttää musiikillaan koko sitä ympäröivä maailma. Hämmästyttävää.

EDIT: Kakkosalbumin virallinen julkaisupäivä Suomessa on Flow-festareiden yhteydessä, eli 8. elokuuta.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Levyarvostelu: Collie Magnum - Out of The Hive EP


Puoli vuotta sitten puhuin SDL-blogissa hyvin suopein sanakääntein oululaisen Collie Magnumin kappaleesta Man On a Mission. Ihastuin tuolloin yhtyeen kovalla määrätietoisuudella ja suurella sydämellä soitettuun musiikkiin. Hiljattain julkaistu yhtyeen Out of The Hive EP osoittaa, että yhtye on edelleen omassa elementissään soittaessaan kovalla intesiteetillä ja erityisesti soittaessaan isosti. Ja kun sanon isosti, tarkoitan tosi isosti.

Uusi lyhytsoitto lähtee käyntiin yhtyeen soundille tutuilla nurinkurisella kitaramelodialla, jonka varaan Drink From My River -kappaletta aletaan kasvattaa kohti suurempia sfäärejä. Kasvanut jännite jää kuitenkin osittain purkautumatta, vaikka loppupuoliskon kitararevittelyt lupaavatkin vahvasti täysin muuta. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut voimakkaampaa mässäilyä ja rokkikukkoilua kappaleen loppupuoliskolle. Siitä huolimatta kappaleen hienoin hetki kuitenkin on kitarasoolon jälkeinen osuus, kun kitaran jälkeen solisti revittelee niin, että laulu kulkeutuu luihin ja ytimiin asti.

Isojen kappaleiden ollessa Collie Magnumin leipälaji on Little Outlaws -kappale yhtyeen hyppy tuntemattomaan, pois mukavuusalueeltaan. Pienieleinen kappale kappale on koristeltu kauniiksi siroilla kitaramelodioilla. Kappale lähtee käyntiin mikäkin Red Hot Chili Peppersin slovarikappale, mutta hyvästä yrityksestään huolimatta Collie Magnum ei saa sytytettyä kappalettaan samanlaiseen liekkiin kuin John Frusciante tai Anthony Kiedis. Tunnelmaa luovalla linjalla jatkaa seuraavakin kappale Fried Twilight, jonka kertosäe maalaa otteillaan taivaanrantaa. Levyn keskimmäiset kappaleet jakavat kuitenkin yhteisen ongelman, kumpikaan ei tahdo kunnolla päästä pois lähtökuopistaan. Kummankin jälkeen huomaa odottavansa vielä jotain, eikä se jokin ole vielä seuraava kappale. Ne ovat kuin palapelejä, joiden viimeinen palanen on kadonnut. Kuvan tunnistaa jo, eikä palapelistä puutu kuin naurettavan pieni osa. Silti jää harmittamaan, että nyt jää hyvä palapeli kesken.

Yhtyeen onneksi EP:n päättävä raita Shake! nostattaa tunnelman heti ensisekunteillaan. Viimeisellä kappaleella soi jälleen se Collie Magnum, joka puoli vuotta sitten sai minut kirjoittamaan vuolaita kehuja Man On a Mission -kappaleesta. Koko levyn ajan vähitellen kasvanut jännite pääsee lopulta purkautumaan päätösraidalla viimeistään siinä kohdassa, kun koko kappale kulminoituu omintakeiseen ja todella tyylikkääseen progemaiseen kitararevittelyyn. Revittelyn jälkeen paahdetaan loppuun niin, että hiki virtaa ja heikompia huimaa.

Kokonaisuudessaan levy ei jätä kylmäksi, muttei suorastaan sytytä liekkeihinkään. Levyn hyvät ja huonot puolet tasapainottavat vaa'an. Vaikka levy astuukin paikoitellen itse tekemiinsä sudenkuoppiin, on positiivista, että yhtye pyrkii rohkeasti kehittämään musiikkiaan ulos mukavuusalueeltaan. Onhan kuitenkin selvää, ettei yhden ja saman tempun toistaminen viihdytä enää pidemmän päälle. Päinvastoin, neljä kappaletta täyttä pahtaamista olisivat luultavasti muodostaneet huonomman kokonaisuuden kuin se tällaisenaan on. Out of The Hive sisältää paljon hyviä ideoita, ja yhtyeestä huokuu edelleen sen sisältämä potentiaali. Valitettavasti tällä levyllä hyvät ideat eivät vielä toteudu toivotulla tavalla eikä potentiaali realisoidu. Shake! ja Drink From My River kuitenkin todistavat, ettei otetta ole menetetty. Todellinen onnistuminen antaa vain vielä odottaa itseään ainakin seuraavalle levylle asti. Keep it up!


torstai 15. toukokuuta 2014

Viikkokatsaus osa 4



Spotifyssa Best Right NOW -soittolista on päivittynyt aktiivisesti, mutta blogikirjoittelun puolella on jäänyt muutama viikkokatsaus rästiin. Tässä kirjoituksessa kuitenkin vähän katsahdan taaksepäin, mitä kaikkea listalla tällä kertaa onkaan ja mitkä julkaisut ansaitsevat erityishuomiota. Keskityn tässä postauksessa lähinnä kotimaisiin yhtyeisiin.

Kesätunnelmia kaipaavalle listalle on ajautunut jo muutamakin kesäisen säkenöivää kappaletta, jotka saavat auringon paistamaan pilvisempänäkin päivänä. Kotimaiset yhtyeet tuntuvat olevan jo vahvasti kesätunnelmissa, sillä pääosa listan "kesäkappaleesta" on suomalaisia. Huomionarvoisimmat näistä ovat The Lieblingsin ja Siman uudet kappaleet. The Lieblingsin kappale Big Girls (Of Summer) on kuin omiaan kuunneltavaksi kuumana kesäpäivänä rannalla – tai vähintään automatkalla rannalle, ja kuuman kesäpäivän käännyttyä jo kohti viilenevää iltaa on otollinen hetki soittaa Siman kappale Tanssilattialla, jossa on kesäillalle tyypillistä hämyisyyttä ja viileyttä.

Kotimaisella osastolla jatkettaessa Verhot-yhtyeen hiljattain julkaistulla albumilla soiva Hullu tuo vahvasti ja positiivisesti mieleeni The Curen kitaroinnin. Tarttuva ja kevyesti melankolinen melodia yhdistyy samanhenkiseen lyriikkaan. Kokonaisuus on oikein pätevä kitarapop-ralli!

Vähän aikaa taaksepäin mentäessä myös Neøv ja Siinai astuivat takaisin julkisuuteen uusien kappaleidensa kera. Neøv lähti sinkkunsa Laketown saattelemana valloittamaan Britanniaa muutaman muun suomalaisyhtyeen kanssa. Paikoitellen sinkkubiisi soi hyvin Mew-henkisesti, mikä on allekirjoittaneen mielestä erinomaista. Siinai puolestaan julkaisi Shopping Trance -singlen, joka enteilee 17. kesäkuuta julkaistavaa Supermarket-konseptialbumia. Kappale on kuin slow motionilla kohti vyöryvä hyökyaalto. Se tulee vääjäämättä sinua kohti, etkä voi sille mitään. Se on vain otettava vastaan.

The Antlers -yhtyeen hiljattain julkaistu singlelohkaisu Palace on mielestäni yksi viime viikkojen pysäyttävimpiä kappaleita. Kappaleen herkkyys ja pakahduttava kauneus kerrassaan pysäytti allekirjoittaneen heti ensikuuntelulla. Niin kuin kappale tekee vielä lukuisienkin kuuntelujen jälkeen. Torvet ja kaikki. Oivoi, miten odotan yhtyeen 17. päivä kesäkuuta julkaistavaa uutta albumia.

Erityishuomiointiin tällä viikolla olen valinnut Pepe & Saimaan ylistelyn ja jumaloidun albumin kakkosraitana olevan Aivan sama mulle mä oon onnellinen. Tästä levystä puhuttaessa ei mediassa ylisanoja olla säästelty, ja kieltämättä levy on aivan erityinen ja erittäin hyvä. Aivan sama mulle mä oon onnellinen on kuitenkin koko levyn kirkkain timantti ja yksinkertaisessa erinomaisuudessaan parhaita kappaleita, joita tällä hetkellä on tarjolla. Pepe Willberg ja Matti Mikkola eivät ole kappaleellaan keksinyt pyörää uudelleen, vaan vanhoista ja tutuista palasista on koottu kasaan kappale, joka on sekä tuore että ajaton. Tätä kappaletta fiilistelee joka ikinen lapsesta vaariin, koska aivan sama, mä oon onnellinen.