Nosto: DF5K - Kioto

Olenko se vain minä, vai onko suomen kieli nostanut päätään horroksesta uuden musiikin saralla? Pinnalle nousee jatkuvasti kotimaisia yhtyeitä, joiden musiikkia aiemmin oli tottunut kuulemaan lähinnä englanniksi esitettyinä. Vuodenvaihdeessa julkaistun Europa-kappaleen myötä musiikkipiirien tietoisuuteen noussut DF5K, jonka runollisuus ja huokuvat postrock-melodiat ovat jotain pysäyttävän kaunista kuunneltavaa. Suomenkielisyys on yhtyeen ehdottomia valttikortteja ja osoitus muille, miksi tietyissä tilanteissa äidinkielensä suosiminen on paljon enemmän kuin vain järkevää. Äidinkielisyys tuo sekä tulkintaan että sen vastaanottoon luonnollisuutta ja intiimiyttä. Väittäisin, että Sigur Rósin musiikiltakin putoaisi täysin pohja, jos se esitettäisiinkin englanniksi. Huolimatta siitä, etten edes ymmärrä, mistä Sigur Rós laulaa – toisin kuin DF5K:n lyriikat. Eläköön äidinkieli!

DF5K on runollista ja kuvankaunista musiikkia, joka yhdistää heleät kitaramelodiat soljuviin lyriikoihin. Sulkiessaan silmät voi nähdä, miten musiikki maalaa maisemaa heinäpelloista, jotka kimaltelevat aamukasteessa ensimmäisten auringosäteiden heijastaessa valoa kastepisaroista. Pieni tuulenvire huojuttaa heinänkorsia ja saa pellon kimaltelemaan aalloittain. Levollisena jäät ihastelemaan luonnon omaa taideteosta, kuten jäät ihastelemaan Kioto-kappaletta.

Levyarvostelu: Ghost Stories viettelee kaikkia – ei hurmaa ketään

Coldplay herätti toiveikkaita odotuksia kahdella ensimmäisellä singlejulkaisullaan, mutta löi kolmannella singellä lujaa vastapalloon. A Sky Full of Stars -kappaleen myötä pahimmat pelot alkoivat käydä toteen ja näytti siltä, että Coldplay on astumassa itse kaivamaansa sudenkuoppaan. Yhtyeen on opittava kantapään kautta, että "jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään", kuten Ruger Hauer on lausunut.

Pahinta Ghost Storiesin tavassa flirttailla jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, on sen hävyttömän ilmeinen tapa tehdä se. Levyn tunnelmallisuus houkuttelee yhtyeen ensimmäisten levyjen nimeen vannovia kuuntelijoita, varovainen kokeellisuus flirttailee trendejä seuraavien kuuntelijoiden kanssa ja viimeisenä A Sky Full of Stars yhdessä Aviciin kanssa pyrkii pyydystämään samaan haaviin jokaisen mahdollisen radiokuuntelijan ns. "varmalla hitillä". Ghost Storiesin vaikuttaa lämpimältä ja intiimiltä levyltä, mutta lopulta kaikki osoittautuu harhaksi ja todellisuudessa levy on kylmä sekä etäinen. Levyn jälkeen itsensä tuntee lähinnä petetyksi ja hyväksikäytetyksi. Kerran kaiken koettuaan on pienoinen kynnys aloittaa kaikki alusta ja kuunnella levy uudelleen – sitä seuraavista kuunteluista puhumattakaan.

Levyn parhaita hetkiä ovat Colplaylle luontevat kappaleet, kuten Another's Arms ja Ink, jotka edustavat yhtyeen parhaita puolia, eli melodiavoittoista tunnelmointia. Ink piristää tarttuvalla melodiallaan, jonka koukut tarttuvat tiukasti kiinni. Another's Arms taas ihastuttaa intiimillä soundillaan ja tunnelmallaan. Ja onhan levyllä totta kai vielä singlenä julkaistu Magic, joka on kaikilla mahdollisilla mittareilla katsottuna älyttömän hyvä kappale. Muutama onnistuminen ei kuitenkaan riitä peittämään alleen kolkkoa ja ankeaa kokonaiskuvaa.

Levynä Ghost Stories on kuin näivettynyt parisuhde, jonka osapuolet lausuvat toisilleen tyhjiä lupauksia paremmasta ja lopulta aina uudestaan pettyvät toisiinsa kiroten, miksi odottikaan mitään muuta. Silti se ajoittain muistuttaa siitä, mihin toisessa alunperin rakastuikaan. Toivon liekki syttyy uudelleen ja jää kytemään odottaen, jos se vielä joskus roihtaisi takaisin liekkeihin.

Kun saapuu syys

On taas niitä päiviä, kun havahdun aika ajoin siihen, että olen viimeiset hetket ainoastaan tuijottanut edessäni olevaa seinää. Hetken kuluttua havahdun toistamiseen. Hetken päästä taas. Mistään ei oikein tule mitään, ja oikein mihinkään ei jaksa edes ryhtyä. Toisaalta harmittaa ja turhauttaa oma saamattomuus. Voilà, noidankehä on valmis – sitten tuijotan taas seinää. Helleilmamassa jätti jälkeensä aukon, jonka synkät pilvet ja sadetta tihuttavat pilvet saapuivat täyttämään. Niistäkö tämä henkinen syksyni johtuu?

Rakastan kuitenkin melankoliaa ja osittain juuri siksi rakastan myös syksyä. Pidän syksyn väriloistosta, mutta hienointa syksyssä on sen ankea ja jopa masentavan kaunis maisema. Lehdettömät puut, heikko sumu ja varovainen sateenropina vangitsevat sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan, kun kävelen pitkin metsätietä. Oli sitten kysymys musiikista tai mistä tahansa muusta taiteenlajista, ankeus on kaunista. Olkoon se sitten doom metalin raskas poljento, masennuksen suossa rypevät lyriikat tai kappaleessa vallitseva tunnelma, joka on kuin niskaan tulviva syyssade ja painaa leuan syvemmälle rintakehään.

Mielentilastani johtuen ajauduin pitkästä aikaa levyn pariin, jonka koen kuvaavan melankolista mielenmaisemaani paremmin kuin mikään muu levy. Lukuisia kertoja olen palannut kyseisen levyn pariin, niin huonoissa kuin hyvissä merkeissä, jakamaan tuntemuksiani, lohduttautumaan ja kokemaan yhteisymmärrystä. Jos olisin albumi, olisin varmasti The Radio Dept. -yhtyeen Climing to a scheme.

Albumilla on samanlainen vaikutus kuin hyvällä ystävällä tai omalla rakkaalla, jonka kanssa voi kokea sanatonta yhteisymmärrystä. Se tekee huonoista hetkistä vähän parempia ja raottaa hivenen pilvireunusta, jotta aurinko pääsee loistamaan edes pientä valoa. Toisaalta hyvänä hetkenä se muistuttaa myös huonoista hetkistä ja opettaa arvostamaan sen hetkistä tilannetta. Ilman ajoittaista melankoliaa pienet valonpilkahdukset tuntuisivat vähäpätöisemmiltä.

Clinging to a scheme on levy, joka kävellessäni ropisee sateena hartioilleni. Se puhdistaa ilman kuin syksyinen sade ja jättää jälkeensä raikkaan tuoksun ja uudelleen eloon herääneen luonnon. Se jättää jälkeensä seesteisen olotilan ja mystisen onnellisuuden tunteen. Levy muistuttaa, että aurinko paistaa jälleen – sittenkin.

 

Nosto: Sähkö Neitsyt - Uros 24/7

Olkoon Paholaisen Töitä tai ei, jos Sähkö Neitsyt olisi Eedenin puutarhassa kypsynyt hedelmä, söisin sen yhtään kyseenalaistamatta. Sen verran kutkuttavaa elektronista musiikkia kyseinen yhtye tekee – ainakin viime perjantaina julkaistun Uros 24/7 -digisinglen perusteella.

Epäilin jo, että kuulokkeiden läpi kulkeva musiikki liitti minut osaksi verkkovirtaa, sillä Sähkö Neitsyen musiikki on kuin kehon läpi kulkeva sähkövirtaus. Uros 24/7 -nimikkokappale tuo mieleen vahvasti Riston musiikin, erityisesti uusimman julkaisun II tyylisen tuotannon, kuten kappaleen Tiedän millainen on ihminen. Sähkö Neitsyt on kuitenkin huomattavasti, noh, sähköisempää. Groovaavia ja hyvin tyylikkäitä elektrosoundeja!

Digisinglen jälkimmäisellä kappaleella, Paholaisen Töitä, vallitsee vanhaa 8-bittistä videopeliä muistuttava tunnelma. Pystyn sieluni silmin näkemään, miten Megaman käy viimeiseen taistoon loppuvastustaan vastaan tämän kappaleen soidessa taustalla. Paholaisen Töitä -kappaleen tasaisen rytmikkäästi purkautuvat sähkövaraukset turruttavat kuuntelijan lähes transsia muistuttavaan olotilaan. Päinvastoin kuin Uros 24/7, jonka groovailevat kitarat saavat liikehtimään tahdissa, Paholaisen Töitä kiinnittää kuuntelijan istuimelleen kuin sähkötuoliin.

Digisingle löytyy myös Spotifysta ja Uros 24/7 -kappale on lisätty blogin soittolistalle, johon pääset käsiksi sivupalkista.

Uutuus: Mirel Wagner - Oak Tree

Ai että, miten odotetusta uudesta kappaleesta tällä kertaa saammekaan nauttia. Nimittäin Sub Pop Recordsille aiemmin kiinnitetty suomalaislupaus Mirel Wagner julkaisi ensimmäisen kappaleensa elokuussa julkaistavalta naisen kakkosalbumilta, joka kantaa nimeä When The Cellar Children See The Light of Day.

Oak Tree -singlen perusteella Wagnerin tyyli ei ole merkittävästä kiinnityksestä huolimatta muuttunut, vaan kappale kulkee artistille ominaista kaavaa. Balladimaisella kappaleella on edeltäjiensä tapaan hyvin tiivis ja herkkä tunnelma, joka muistuttaa sitä samaa ilmapiiriä kuin hautajaisissa. Mieliala kahlaa siis syvissä, erittäin syvissä, vesissä. Vaikka kappale on nainen ja kitara -hengessä todella minimalistinen, on Mirel Wagnerilla hämmästyttävä taito tuoda biisiinsä voimaa ja vahvaa tunnelmaa persoonallisella tulkinnallaan. Mirel Wagnerilla on kyky pysäyttää musiikillaan koko sitä ympäröivä maailma. Hämmästyttävää.

EDIT: Kakkosalbumin virallinen julkaisupäivä Suomessa on Flow-festareiden yhteydessä, eli 8. elokuuta.

Levyarvostelu: Collie Magnum - Out of The Hive EP

Puoli vuotta sitten puhuin SDL-blogissa hyvin suopein sanakääntein oululaisen Collie Magnumin kappaleesta Man On a Mission. Ihastuin tuolloin yhtyeen kovalla määrätietoisuudella ja suurella sydämellä soitettuun musiikkiin. Hiljattain julkaistu yhtyeen Out of The Hive EP osoittaa, että yhtye on edelleen omassa elementissään soittaessaan kovalla intesiteetillä ja erityisesti soittaessaan isosti. Ja kun sanon isosti, tarkoitan tosi isosti.

Uusi lyhytsoitto lähtee käyntiin yhtyeen soundille tutuilla nurinkurisella kitaramelodialla, jonka varaan Drink From My River -kappaletta aletaan kasvattaa kohti suurempia sfäärejä. Kasvanut jännite jää kuitenkin osittain purkautumatta, vaikka loppupuoliskon kitararevittelyt lupaavatkin vahvasti täysin muuta. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut voimakkaampaa mässäilyä ja rokkikukkoilua kappaleen loppupuoliskolle. Siitä huolimatta kappaleen hienoin hetki kuitenkin on kitarasoolon jälkeinen osuus, kun kitaran jälkeen solisti revittelee niin, että laulu kulkeutuu luihin ja ytimiin asti.

Isojen kappaleiden ollessa Collie Magnumin leipälaji on Little Outlaws -kappale yhtyeen hyppy tuntemattomaan, pois mukavuusalueeltaan. Pienieleinen kappale kappale on koristeltu kauniiksi siroilla kitaramelodioilla. Kappale lähtee käyntiin mikäkin Red Hot Chili Peppersin slovarikappale, mutta hyvästä yrityksestään huolimatta Collie Magnum ei saa sytytettyä kappalettaan samanlaiseen liekkiin kuin John Frusciante tai Anthony Kiedis. Tunnelmaa luovalla linjalla jatkaa seuraavakin kappale Fried Twilight, jonka kertosäe maalaa otteillaan taivaanrantaa. Levyn keskimmäiset kappaleet jakavat kuitenkin yhteisen ongelman, kumpikaan ei tahdo kunnolla päästä pois lähtökuopistaan. Kummankin jälkeen huomaa odottavansa vielä jotain, eikä se jokin ole vielä seuraava kappale. Ne ovat kuin palapelejä, joiden viimeinen palanen on kadonnut. Kuvan tunnistaa jo, eikä palapelistä puutu kuin naurettavan pieni osa. Silti jää harmittamaan, että nyt jää hyvä palapeli kesken.

Yhtyeen onneksi EP:n päättävä raita Shake! nostattaa tunnelman heti ensisekunteillaan. Viimeisellä kappaleella soi jälleen se Collie Magnum, joka puoli vuotta sitten sai minut kirjoittamaan vuolaita kehuja Man On a Mission -kappaleesta. Koko levyn ajan vähitellen kasvanut jännite pääsee lopulta purkautumaan päätösraidalla viimeistään siinä kohdassa, kun koko kappale kulminoituu omintakeiseen ja todella tyylikkääseen progemaiseen kitararevittelyyn. Revittelyn jälkeen paahdetaan loppuun niin, että hiki virtaa ja heikompia huimaa.

Kokonaisuudessaan levy ei jätä kylmäksi, muttei suorastaan sytytä liekkeihinkään. Levyn hyvät ja huonot puolet tasapainottavat vaa'an. Vaikka levy astuukin paikoitellen itse tekemiinsä sudenkuoppiin, on positiivista, että yhtye pyrkii rohkeasti kehittämään musiikkiaan ulos mukavuusalueeltaan. Onhan kuitenkin selvää, ettei yhden ja saman tempun toistaminen viihdytä enää pidemmän päälle. Päinvastoin, neljä kappaletta täyttä pahtaamista olisivat luultavasti muodostaneet huonomman kokonaisuuden kuin se tällaisenaan on. Out of The Hive sisältää paljon hyviä ideoita, ja yhtyeestä huokuu edelleen sen sisältämä potentiaali. Valitettavasti tällä levyllä hyvät ideat eivät vielä toteudu toivotulla tavalla eikä potentiaali realisoidu. Shake! ja Drink From My River kuitenkin todistavat, ettei otetta ole menetetty. Todellinen onnistuminen antaa vain vielä odottaa itseään ainakin seuraavalle levylle asti. Keep it up!

Viikkokatsaus osa 4

Spotifyssa Best Right NOW -soittolista on päivittynyt aktiivisesti, mutta blogikirjoittelun puolella on jäänyt muutama viikkokatsaus rästiin. Tässä kirjoituksessa kuitenkin vähän katsahdan taaksepäin, mitä kaikkea listalla tällä kertaa onkaan ja mitkä julkaisut ansaitsevat erityishuomiota. Keskityn tässä postauksessa lähinnä kotimaisiin yhtyeisiin.

Kesätunnelmia kaipaavalle listalle on ajautunut jo muutamakin kesäisen säkenöivää kappaletta, jotka saavat auringon paistamaan pilvisempänäkin päivänä. Kotimaiset yhtyeet tuntuvat olevan jo vahvasti kesätunnelmissa, sillä pääosa listan "kesäkappaleesta" on suomalaisia. Huomionarvoisimmat näistä ovat The Lieblingsin ja Siman uudet kappaleet. The Lieblingsin kappale Big Girls (Of Summer) on kuin omiaan kuunneltavaksi kuumana kesäpäivänä rannalla – tai vähintään automatkalla rannalle, ja kuuman kesäpäivän käännyttyä jo kohti viilenevää iltaa on otollinen hetki soittaa Siman kappale Tanssilattialla, jossa on kesäillalle tyypillistä hämyisyyttä ja viileyttä.

Kotimaisella osastolla jatkettaessa Verhot-yhtyeen hiljattain julkaistulla albumilla soiva Hullu tuo vahvasti ja positiivisesti mieleeni The Curen kitaroinnin. Tarttuva ja kevyesti melankolinen melodia yhdistyy samanhenkiseen lyriikkaan. Kokonaisuus on oikein pätevä kitarapop-ralli!

Vähän aikaa taaksepäin mentäessä myös Neøv ja Siinai astuivat takaisin julkisuuteen uusien kappaleidensa kera. Neøv lähti sinkkunsa Laketown saattelemana valloittamaan Britanniaa muutaman muun suomalaisyhtyeen kanssa. Paikoitellen sinkkubiisi soi hyvin Mew-henkisesti, mikä on allekirjoittaneen mielestä erinomaista. Siinai puolestaan julkaisi Shopping Trance -singlen, joka enteilee 17. kesäkuuta julkaistavaa Supermarket-konseptialbumia. Kappale on kuin slow motionilla kohti vyöryvä hyökyaalto. Se tulee vääjäämättä sinua kohti, etkä voi sille mitään. Se on vain otettava vastaan.

The Antlers -yhtyeen hiljattain julkaistu singlelohkaisu Palace on mielestäni yksi viime viikkojen pysäyttävimpiä kappaleita. Kappaleen herkkyys ja pakahduttava kauneus kerrassaan pysäytti allekirjoittaneen heti ensikuuntelulla. Niin kuin kappale tekee vielä lukuisienkin kuuntelujen jälkeen. Torvet ja kaikki. Oivoi, miten odotan yhtyeen 17. päivä kesäkuuta julkaistavaa uutta albumia.

Erityishuomiointiin tällä viikolla olen valinnut Pepe & Saimaan ylistelyn ja jumaloidun albumin kakkosraitana olevan Aivan sama mulle mä oon onnellinen. Tästä levystä puhuttaessa ei mediassa ylisanoja olla säästelty, ja kieltämättä levy on aivan erityinen ja erittäin hyvä. Aivan sama mulle mä oon onnellinen on kuitenkin koko levyn kirkkain timantti ja yksinkertaisessa erinomaisuudessaan parhaita kappaleita, joita tällä hetkellä on tarjolla. Pepe Willberg ja Matti Mikkola eivät ole kappaleellaan keksinyt pyörää uudelleen, vaan vanhoista ja tutuista palasista on koottu kasaan kappale, joka on sekä tuore että ajaton. Tätä kappaletta fiilistelee joka ikinen lapsesta vaariin, koska aivan sama, mä oon onnellinen.

Nosto: Teksti-TV 666 - Sä et tuu enää takaisin koskaan

Kuva: Santtu Vainio

Ai hemmetti, miten mielenkiintoiselta bändiltä Teksti-TV 666 vaikuttaakaan. Julkaistuja kappaleita yhtyeellä on vasta kaksi, mutta nyt jo on kuultavissa yhtyeen omaleimainen soundi. Vaikka kappaleet ovat keskenään kohtalaisen erilaisia, ovat molemmat selvästi tunnistettaviksi juuri kyseisen yhtyeen esittämiksi – ei minkään muun. Niin sanotun yhtyeen oman kädenjäljen kuulee selvästi. Uudella kappaleella paiskaavat kättä indierock, joka tuo mieleeni French Filmsin, ja Joy Divisionia muistuttava post-punk. French Films -referenssi ei olekaan yllätys, sillä onhan molemmissa yhtyeissä keskeisessä roolissa Johannes Leppänen. Tunkkaisen meluverhon takaa ja kaiutuksien keskeltä nousee pinnalle heleä kitaramelodia, joka tuntuu soivan raikkaammin kuin koskaan ennen. Viimeistään kertosäkeeseen ennättäessään kappaleen poljento auttamatta tempaa mukaansa. Timanttista tavaraa, ei voi muuta sanoa!

Elokuun 1. päivä kannattaa merkata kalenteriin, sillä silloin julkaistaan yhtyeen "1" debyytti-EP, joka julkaistaan muuten vinyylinä. Olettaisin luvassa olevan enemmän hävyttömän tiukkaa ja kaiutettua indierockia omankuuloisella Teksti-TV 666 -leimalla. Sitä minä ainakin kahden näin sytyttävän kappaleen jälkeen odotan.

Levyarvostelu: Gim Kordon - Ei ole helppoo

Ei ole kulunut edes vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran nimi Gim Kordon kuului lausuttavan valveutuneimpien musadiggareiden huulilla. Tässä ajassa yhtyeestä on ehtinyt jo kasvaa ilmiö – ainakin Suomen indieskenen mittakaavassa. Gim Kordonista alkoi muodostua omanlaisensa ilmiö jo kuukausia ennen debyyttialbumia ja viimeistään Sä oot mun unelma, beibe –kappaleen jälkeen debyyttiä on odotettu yhtä fanaattisesti kuin uskonlahkolaiset odottavat Jeesusta. Innokkaimmat musadiggarit kiertelivät naapurustossa ovelta ovelle saarnaamassa: ”Gim Kordon tulee, oletko valmis?”

Olit sitten valmis tai et, Ei ole helppoo on virkistävintä kotimaista musiikkia hetkeen. Gim Kordonin sointi on samanaikaisesti tuttua ja turvallista, mutta myös uutta ja tuoretta. Rosoinen ja rujo ulkokuori kätkee alleen mystistä kauneutta, jota ei voi nähdä, jos keskittyy tarkastelemaan musiikkia vain pintapuolisesti ja kiinnittää huomionsa lähinnä kosmeettisiin pikkuvirheisiin. Niihin kun usein on kaikkein helpoin tarttua ja tehdä tuomionsa niiden perusteella – niin musiikissa kuin sitä laajemminkin katsottuna elämässä.

Pintapuolisesti jopa kornit sanoitukset eivät lopulta olekaan niin yksijakoisia kuin ensimmäisellä kerralla voisi ajatella. Ennen kaikkea sanoitukset punovat yhteen koko ”ei ole helppoo, muttei kannata välittää” –tematiikan, mikä on kokonaisuuden kannalta levyn kantavia voimia. Nerokkaan lisämausteen sanoituksille antavat kappaleiden väliset hypyt ja viittaukset. Avausraidalla esiintyneelle haudalle palataan vielä levyn loppupuoliskolla toteamaan, ettei ole vieläkään helpottanut.

Tarttuvat kertosäkeet, jotka iskostuvat mielen syövereihin ovat kirsikkana kakun päällä kruunaamassa yhtyeen parhaat kappaleet, joita levyllä on useampia. Tarttuva kitaramelodia ei yksinään tee kappaleesta vielä hittiä, mutta kun siihen lisätään koukuttava hoilotus, kuten ”sä olet mun unelma, beibe”, on vaikeaa olla liittymättä kuoroon. Mainittu kappale on kuitenkin vain yksi osoitus Gim Kordonin hittinikkariudesta, sillä debyytti osoittaa yhtyeen taitavan kyseisen taidon paremmin kuin minkään.

Yhtyeen tulevaisuuden spekuloiminen on myös hyvin kutkuttavaa. Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa suuresti, mitä Gim Kordonille kuluu viiden vuoden päästä. Usein törmätään tapahtumaketjuun, jossa yhtyeen tie alas on ollut yhtä jyrkkä kuin nousu sitä ennen. Olisi sääli, jos Gim Kordonin liekki hiipuisi ja Ei ole helppoo jäisi kytemään vain 90-luvun kanssa flirttailevana muistojen lähteenä musadiggareille, jotka ovat jo eläneet nuoruutensa viimeisetkin päivät. Joka tapauksessa pohjatyö on nyt tehty ja Ei ole helppoo –debyyttialbumi on tukeva kulmakivi, jonka varaan on hyvä rakentaa.

Albumi on ehdottomasti yksi vuoden huomionarvoisimpia kotimaisia julkaisuja ja henkilökohtaisesti tähän mennessä eniten nauttimani kotimainen levy. Painotan erityisesti sanaa nauttimani. Suoritus ei välttämättä ole tyylipuhdas ja objektiivisesti tarkasteltuna ylivertainen, muttei se olekaan ydin, "se juttu". Gim Kordonin ydin on pilke silmäkulmassa, mikä parhaimmillaan johtaa kuuntelijan fanaatiuteen, mutta pahimmillaan saa kavahtamaan sitä kuin ruttoa. Jännä juttu, että kuitenkin mielipiteitä jakavat bändit muistetaan paremmin kuin ne, joiden musiikki kollektiivisesti hyväksytään toimivaksi.

En edes yritä peitellä fanaattisuuttani.

Lähtöruutu

Lautapeleissä mikään ei ole turhauttavampaa kuin "palaa takaisin lähtöruutuun" -kortti. Toisaalta mikään muu ei tuo peliin samanlaista jännitystä yhtä paluu takaisin lähtöruutuun. Lähtöruudusta alkaa jälleen vimmattu muiden pelaajien takaa-ajo, ja pelin hurmos vie jälleen mennessään. Singin' Drunken Lullabies -blogi kaipasi jo pitkään paluuta lähtöruutuun. Peli oli käynyt jännityksettömäksi ja puuduttavaksi.

Yksinkertaisin syy uudelle alulle on "kasvaminen ulos" vanhasta blogista. Aloitin bloggaamiseni kolme vuotta sitten, kun siirryin lukioon. Tänä keväänä minua odottaa valkolakki kevätjuhlassa. Ihmisten kehityksessä kuitenkin tapahtuu kohtalainen harppaus ikävuosina 16-19, mikä tulee hyvin ilmi, kun vertaan ensimmäisiä ja viimeisimpiä kirjoituksiani. Ajattelin, että kolmen vuoden harjoittelun jälkeen olisi sopiva aika perustaa musiikkiblogi, joka on kauttaaltaan laadukas ja sellainen kuin bloginin haluan olevan. Ei ainoastaan spontaania ja naiivia hehkutusta..

Vanhalla blogilla ei ollut sellaista imagoa kuin toivoin blogillani olevan. Suurin syy sille on, etten 16-vuotiaana tiennyt millaista blogia haluaisin edes pitää – kunhan aloin kirjoitella omaksi huvikseni. Pikkuhiljaa alkoi muodostua näkemys, millaisen haluaisin blogini olevan. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan kirjoittaa blogia, joka on laadukas ja suosittu.

Long story short, tervetuloa entistä ehompaan ja laadukkaampaan musiikkiblogiini! Kirjoituksien keskiössä ovat jatkossakin musiikkimaailman uudet tuulahdukset ja kotimainen musiikki. Tulevissa kirjoituksessa tulen myös ottamaan puheeksi musiikkimaailman ilmiöitä laajemmin kuin pelkästään julkaisujen osalta. Kärkevimmät kannanotot kuitenkin luultavasti jätän niille, jotka haluavat kantaa ottaa. Minä haluan pääasiassa vain nauttia musiikista, ja sen herättämistä suurista tunteista.

P.S. Kyllä, blogissa on jo sisältöä. Toin vanhasta blogistani joitain viimeisimpiä kirjoituksia, koska ne olivat mielestäni kelvollisia myös uuteen blogiin.