Nosto: Ghost of Jack Nance - You Never Come Around Anymore

Postpunk tuntuu elävän tällä hetkellä Suomessa uuden tulemisen aikakautta. Solitin rosterin uusin tulokas Ghost of Jack Nance on jo kolmas tämän kevään aikana tässä blogissa esillä ollut tuore kyseisen tyylilajin edustaja. Eikä ole valittamista, sillä eihän hyviä postpunk-bändejä ole koskaan liikaa, ja Ghost of Jack Nance jatkaa suomalaisyhtyeiden laadukasta linjaa.

#kovaapaskaa -blogin Jukka jo kirjoituksessaan nosti kissan, tai oikeastaan mörön, nimeltä Joy Division pöydälle. Yhtye itse sen tiedostaa ja varmasti kyllästymiseen asti on saanut jo asiasta kuulla, tai ainakin tulee kuulemaan. Uhka vai mahdollisuus – onko sillä sittenkään edes niin väliä? Loppujen lopuksi olisihan populaarimusiikin jäänyt alunperinkin suhteellisen lyhyeksi, jos jokaista lipunkantajaa pitäisi välttää kuin ruttoa.

Musiikiltaan kuvailisin Ghost of Jack Nancen olevan kuin vakavaan psykoosiin vaipuneen mielen muovaama yhdistelmä Joy Divisionia ja The Jesus And Mary Chainia. Yhtyeen vinoutuneessa visiossa The Jesus And Mary Chainin mieleen tuovat melodiakuviot surisevat kuin viimeistä päivää, mutta kappaleen poljento, sen kaiutukset ja ennen kaikkea solisti huokuvat Joy Divisionia. Loppujen lopuksi Ghost of Jack Nance on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osastensa summa. Siksi vertailukohtien ylenpalttinen märehtiminen on mielestäni lähinnä tarpeetonta saivartelua. Tai sitten Ian Curtisin maan päälle vaeltelemaan jäänyt haamu kummittelee suomalaisyhtyeen musiikissa. Mene ja tiedä.

Loppuun vielä huomio, jonka vuoksi meinasin menettää eiliset yöuneni: Teksti-TV 666: "Sä et tuu enää takaisin koskaan" ja Ghost of Jack Nance: "You Never Come Around Anymore". Onko tämä nyt vain pelkkää sattumaa vai jokin postpunkkareiden salaliitto?

Viikkokatsaus osa 5

Edellisestä soittolistakatsauksestani on vierähtänyt tovi, mutta nyt lista on päivitetty kovalla kädellä ja timanttiseen kuntoon. Lista on nimittäin ahdettu täyteen aivan tajuttoman hyviä kappaleita, vaikka itse sanonkin. Suosittelen muuten kuuntelemaan listaa siinä järjestyksessä, että viimeisimpänä lisätty kuunnellaan ensimmäisenä.

Kuten kuvituksesta valveutuneimmat ovat jo voinee todeta, listalta löytyy materiaalia The Antlers -yhtyeen hiljattain julkaistulta Familiars-albumilta. Albumilta poimimani kappale Revisited kuvastaa hyvin koko levyn musiikkia, kappale on suorastaan taivaallisen kaunista kuunneltavaa. Revisited on mielestäni koko albumin keskeisimpiä kappaleita, sillä tässä lähes 8-minuuttisessa taideteoksella kulminoituu koko albumin ydin. Familiars on albumi, jonka äärellä ei halua tehdä mitään muuta kuin hiljentyä ja kuunnella.

FKA Twigs julkaisi myös kuluneella viikolla singlen Two Weeks, joka enteilee tämän brittiläisartistin elokuussa julkaistavaa debyyttialbumia. Ensimmäisellä kerralla, kun kuulin uuden kappaleen, oli lähellä, etten pudonnut tuoliltani. Flegmaattinen tunnelma mutta tiukat elektrotaustat syöpyivät johonkin syvälle tajuntaan tai jopa tietoisuuden tuolle puolen.

Suomalaisen musiikin lipunkantajina tällä kertaa listalla ovat Siinai, Sin Cos Tan ja Damn Seagulls. Siinai julkaisi taannoin Supermarket-konseptialbumin, jolta löytyvästä Shopping Trance -kappaleesta on ollut aiemmin puhetta tässäkin blogissa. Koska Siinain tuore albumi ansaitsee kaiken mahdollisen huomion, lisäsin jo singlenäkin julkaistun Vasikka-kappaleen soittolistalle.

Damn Seagulls julkaisi myös levyn nimeltään Let It Shine, jonka toisena singlenä julkaistun nimikkokappaleen olen myös lisännyt listalleni. Syy on yksinkertaisesti se, että kuunneltuani kappaleen osana Let It Shine -albumia muutin aiempaa mielipidettäni kappaleesta niin, että takin kahina kuului luultavasti yhtyeen treenikämpällä asti. Singlenä en liioin piitannut kappaleesta yhtään. Päinvastoin se lähinnä ärsytti minua. Levykontekstissa kappale kuitenkin vasta pääsee oikeuksiinsa. Levyllä kappale on kuin elokuvan kaltoinkohdeltu sankari, joka vihdoin päättää, että "nyt saa riittää". Ja näin Let It Shinen taustoittama voimaantumisprosessi saa alkunsa ja sankarin tarina onnellisen loppunsa.

Lisäksi listalle on päätynyt Jack White, kuinkas muutenkaan. Pidemmän tovin jouduin arpomaan, minkä kappaleen haluan lisätä listalle Lazarettolta. Olisiko se nurinkurinen That Black Bat Licorice tai kunnianhimoinen instrumentaali High Ball Stepper – vai kenties Alone In My home? Tutustuessani levyyn tarkemmin valitsin kuitenkin kilpailun mustan lampaan, eli aivan albumin lopusta löytyvän I Think I Found The Culprit, joka on tyynen pinnan alle kätkeytyy kieroutunutta inhoa ja epävarmuutta. Aavemainen tunnelmaa luova hyminä on vielä kirsikkana kakun päällä.

Soittolistaan pääset käsiksi tästä alta. Kannattaa myös tilata, niin ei tarvitse itse murehtia, mitä seuraavaksi kuunnella! Voit luottaa minuun.

Levykauppojen Joutsenlaulu

Kuva: Aleksi Pahkala

Minulla oli haave. Haave, että jonain päivänä kävelisin perinteikkään ja rakastetun Stupido Shop -levykaupan ovesta sisään ja kokea kaiken sen positiivisen, mikä nostetaan esille Stupidosta puhuttaessa. Kokea Stupidon legendaarisen levykaupan.

Eilen tiistaina 24. kesäkuuta ajaessani kohti Helsingin Kalliota ja Stupido Shopia radioaalloilta kantautui surullisia uutisia: Stupido Shop tiedotti levykauppaa pyörittäneen yrityksen hakeutuneen konkurssiin. En ollut uskoa korviani. Miten voisi olla mahdollista, että juuri tänään oltaisiin lyöty lopullisesti lappu luukulle, eikä Stupido Shopissa sen koommin enää vierailtaisi. En ottanut uskoakseni uutista, joten saavuttuani Kallioon päätin suunnistaa Stupidon ovelle todistaakseni omin silmin tapahtuneen. Ja totta se oli. Ovi oli kiinni ja ovessa musertavaa totuutta julistava lappu: "Kauppa suljettu – Closed".

Vaikken näin ollen koskaan päässyt vierailemaan Stupidossa, uutinen kouraisi minua syvältä ja tunsin, miten jokin kuoli sisälläni.

Kuva: Stupido

Nykyaika on kaltaiseni musiikkifanaatikon taivas. Internetin ja erilaisten musiikkipalveluiden ansiosta musiikkia on käsieni ulottuvilla enemmän kuin minun on mahdollista kuunnella. Eteeni tuodaan tarjottimella käytännössä ääretön määrä musiikkia eikä minun tarvitse kuin valikoida, mitä haluan kuunnella. Kaiken lisäksi Spotifyn ja Deezerin kaltaisten palvelut toimivat rajattomasti kuukausihinnalla, joka on noin puolet pienempi kuin uuden cd:n hinta kaupassa.

Toistan: Kymmenellä eurolla kuussa pääsee käsiksi tolkuttomaan määrään levyjä mutta on edes turha unelmoida, että levykaupasta löytäisi samalla hinnalla yhtäkään uutuus-cd:tä. Täysin absurdia.

Enää voi lähinnä jossitella, mikä olisi tilanne, jos aiemmin oltaisiin asiat tehty eri tavalla. Mitä jos jo alunperin CD-formaatin hinnoittelussa oltaisiin maltettu, ja hinta oltaisiin asetettu realistiselle tasolle. Olisiko tällöin kynnys musiikin laittomalle lataamiselle ollut korkeampi, eikä kokonainen sukupolvi olisi pikkuhiljaa tottunut siihen, että joku tekee musiikkia ja minä voin ilmaiseksi nauttia siitä. Mitä jos levy-yhtiöt eivät olisikaan taistelleet tuulimyllyjä vastaan yrittäessään kitkeä oikeustoimilla piratismia, vaan olisivat reagoineet toisin. Tavalla, joka ei olisi vain ruokkinut piratismikulttuuria ja kasvattanut kuluttajia, jotka pitävät kymmenen euron suuruista kuukausimaksua rajattomasta musiikin käyttöoikeudesta sopivana hintana. Kun musiikki menetti fyysisyytensä ja muuttui bittivirraksi, ihmiset kadottivat myös sen konkreettisen esineen, mistä musiikissa on totuttu maksamaan.

Se, että juuri ikoniseen maineeseen noussut Stupido joutuu täysin yllättäen sulkemaan ovensa, havainnollistaa levykauppojen ahdinkoa paremmin kuin mikään muu. Suosittuna ja kannattavana pitämäni kaupan kaatuminen on ehkä viimeinen mahdollisuus ravistaa kuluttajia, sillä juuri Stupidon kaatuminen osoittaa ajan armottomuuden levykaupoille. Tarvittaisiin muutos, sillä tällä hetkellä ennuste on kuitenkin synkkä, hyvin synkkä.

Itse olen osa sitä kuluttajakuntaa, joka vielä pitää kivijalkakauppoja pystyssä vierailemalla niissä lähes aina kun mahdollista. Tuskin koskaan olen poistunut levykaupasta tyhjin käsin. Jokaisella ostamallani levyllä haluan lähettää viestin, että arvostan sekä musiikin tekijän että sen välittäjän työtä. Maksan musiikistani ensisijaisesti siksi, jotta minun on mahdollista nauttia uudesta musiikista vielä tulevaisuudessakin. Ostan levyni fyysisinä lähinnä siksi, jotta minun on mahdollista nauttia fyysisistä painoksistani vielä tulevaisuudessakin. Tosiasia kuitenkin on se, ettei pieni mutta uskollinen kuluttajakunta tee bisneksestä kannattavaa, vaan se auttamattaa näivettyy.

Unelmani Stupidossa vierailusta kariutui eilen, mutta minulla on toinen unelma, joka elää yhä. Minulla on unelma, että jatkossakin voin vierailla kivijalkalevykaupoissa ja nauttia musiikkini fyysisenä. Unelmani elää ja ainakin minä kannan korteni kekoon, jotta unelmani myös pysyy elossa.

Näillä sanoin haluan kannustaa jokaista kirjoituksen lukijaa ottamaan selvää lähialueensa levykaupoista ja pistäytymään ostoksilla. Yhden levyn ostaminen on rahallisesti hyvin pieni panostus, mutta parhaimmillaan se voi tarjota suuria tunteita ja nautintoa pitkiksi ajoiksi. Ennen kaikkea yhdenkin levyn ostaminen merkitsee sekä muusikolle että levykauppiaalle suunnattomasti, jos vertailukohtana sille on pyöreä nolla.

Eli terveisiä vaan Stupidon väelle, se olin minä, joka kävi laskemassa kynttilän liikkeenne eteen. Olisin vain halunnut tulla ostoksille ja hörpätä kahvit teidän kanssanne, koska arvostan sitä, mitä olette tehneet.

Poimintoja

Lyhyesti virsi kaunis, eli muutamia tuoreita kappalevalintoja.

Lontoolaistrio Looksin tuore debyyttisingle Everest tuo mieleeni voimakkaasti Alt-J:n musiikin ja erityiseti kappaleen Breezeblocks, joka kolahti allekirjoittaneelle todella lujaa kaksi vuotta sitten. Vaikka kappale sisältää tyylikkäitä groovailuja ja funkahtavia kitarariffejä, kaikkein keskeisimpiä ovat kertosäkeen hävyttömän hienot synasoundit. Kertosäkeen syntikat ovat kappaleen suola, joka saa janoamaan Looks-yhtyeen musiikkia lisää ja lisää.



Beastmilk julkaisi viimevuotiselta debyyttialbumiltaan musiikkivideon kappaleestaan The Wind Blows Through Their Skulls. Yhtyeen apoalyptisen musiikin lisäksi myös videolla vallitsee maailmanlopuntunnelmat, kun ihmiset tanssivat ydinsodan varjossa kuin viimeistä päivää – kirjaimellisesti. Erittäin hyvä kappale on saanut arvoisensa videon.




Jos Looks tarjoili jo laadukasta synapoppia, ei suomalainen superkaksikko Sin Cos Tan jää uudella kappaleellaan Love Sees No Colour jälkeen. Juho Paalasmaa ja Jori Hulkkonen tietävät tarkkalleen, mitä tekevät. Vaikka duolla on ollut tiukka julkaisutahti, ei se ole näkynyt ainakaan negatiivisesti laadussa. Blown Away -albumia enteilevä single ei ainakaan jätä kysymysmerkkejä ilmoille, vaan se osoittaa Sin Cos Tanin olevan kovassa iskussa – edelleen.



Idiomatic, tuo Tampereen oma Coldplay, on täällä taas uuden musiikkivideonsa kanssa. Old River -kappaleellaan yhtye pitää kertosäkeensä niin suurina ja mahtipontisina, että stadionin käydessä liian pieneksi yhtyeen on pitänyt siirtyä avaraan metsään kuvaamaan itselleen videon. Idiomatic on kuitenkin parhaimmillaan juuri mässäillessään suurella soundillaan, joka kevyesti täyttäisi stadionin taikka kaksikin. Joillekin mahtipontisuus ja pompöösit sävellyksen vain yksinkertaisesti sopivat. Silloin mahtipontisuus kuulostaa hienolta, vaikka pompöösiys menisikin välillä överiksi.

Nosto: Mumrunner - ZIT/RUT

Pari viikkoa sitten julkaistu Mumrunner-yhtyeen debytoiva tuplasingle ZIT / RUT on aiheuttanut minulle paljon harmaita hiuksia. En kunnolla tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tavallaan alusta asti olen pitänyt molemmista kappaleista, mutta toisaalta jokin – en tiedä mikä – iski vastapalloon. Kuitenkin pikkuhiljaa ajan kanssa kappaleet ovat alkaneet toimia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Aluksi kappaleet saattoivat tuntua vähän yhteenliimattujen osasten summalta, mutta kuuntelujen myötä kappaleet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja ne ovat kasvaneet itseään suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Toivottavasti ymmärrätte, mitä tällä tarkoitan. Esimerkiksi aluksi en tykännyt ollenkaan solistin etäisyydestä, mutta nyt en osaisi enää kuvitella lauluja toteutettavan erilailla. Niin ne ajatuksen muuttuvat.

Tuplasinkku esittelee hyvin monipuolisesti millaisesta yhtyeestä Mumrunnerista on kyse, sillä kappaleet ovat keskenään hyvin erilaiset. Yhteistä kappaleilla on tietynlainen lontoolaista ilmapiiriä hengittävä soundi – onhan yhtye kotoisin Suomen Manchesterista. Vaikka pidän paljon ZIT-kappaleen leikittelevästä shoegaze-kitaroinnista, joka tuo mieleeni voimakkaasti The New Tigersin pirteimmät kappaleet, ehdoton suosikkini on koko ajan ollut ja on edelleen RUT. Suurella sykkeellä etenevä vaihtoehtoräime, joka tuo mieleeni paikoitellen jopa suursuosikkini Cloud Nothingsin, suuret äänivallit ja etäinen laulu muodostavat oman jumalaisen kolmiyhteytensä, joka kuulostaa ihan saatanan hyvältä. Kappale on hallittua kaaosta, ja se on kaunista. Arvostan.

Tuplasinkku on kokonaisuudessaan littipeukun arvoinen suoritus. Lisää tällaista, kiitos!

Mistä on pienet musabloggarit tehty – eli ensimmäiset kertani

Kesä yllätti minut kuin talvi autoilijat. Lakkiaishumun jälkeen kirmasin kesälaitumille enkä sen jälkeen ole kunnolla jaksanut tehdä tuttavuutta yhteenkään uuteen julkaisuun tai artistiin. Päätin kuitenkin tarttua Rosvojen bloggaajahaasteeseen ja muistella ensimmäisiä kertojani, jotka olin jo aktiivisesti onnistunut unohtamaan.

Ensimmäinen yhtye, jota olet sanonut lempibändiksesi?

Rosvojen kokemuksia lukiessani minua huvitti ja mietitty lähinnä yksi asia: mikä ihme on Hanson? En osaa edes sanoa, olenko menettänyt jotain vai säästynyt joltakin pahalta, kun yhtyeen suosituimmatkaan kappaleet eivät soita mitään kelloja. Sukupolvien välinen kuilu on kapea mutta syvä.

Kanssabloggaajien ensimmäisten muistojen sijoittuessa 90-luvulle omat ensimmäiset muistikuvani ovat vasta 2000-luvun alkupuolella. Ei tarvinnut edes pitkään miettiä, mitkä kolme yhtyettä olisivat sellaisia, joista käytännössä mikä tahansa voisi olla "ensimmäinen lempibändini". Pieni esikoululaisen ja alakoululaisen murrosvaihetta elävä Markku-poika kavereineen marssi ennen valokuvien ottamista vessaan viimeistelemään kuontalonsa kuvauskuntoon. Siihen ei tarvittu kuin kampa ja vettä. Hetken kuluttua ovesta käveli ulos mustat aurinkolasit päässään ja pystyyn vedetyssä, hävyttömän tyylikkäässä, vesikampauksessa joukko poikia, joiden peilistä heitä oli juuri katsonut itse Lauri Ylönen. The Rasmus ja F-F-F-Falling järisyttivät tämän pienen pojan maailman.

Ensimmäinen yhtye, jota olet fanittanut?

En ole ikinä ollut kova fanittamaan oikein mitään. Olen tykännyt tai sitten tykännyt vähän enemmän, mutta ikinä en ole kokenut itseäni siinä mielessä fanaattiseksi yhdenkään yhtyeen suhteen. Lähimmäksi kuitenkin päässee Iron Maiden, jonka fanitus tarttui minuun kenties pääasiassa isoveljeni kautta ja Dance of Death -kiertueen kautta. Olihan nyt Eddie, pääkallot ja tajuton ratsastuskomppi noin 11-vuotiaan pojan mielestä tajuttoman siistiä. En tiedä yhtään mistä se lähti, mutta minulla oli myös oma Iron Maiden -vihkoni, jonka kanteen olin piirtänyt Edward The Great -albumin kannessa olevan siivekkään pääkallon, liimannut Eddien kuvia ja totta kai kopioinut Iron Maidenin logon. Kyseisen kokoelma-albumin päättävä live-versio Fear of The Dark seisauttaa vereni vielä nykyäänkin, kuten ala-asteella.

Toinen jo nuoresta iästä asti fanittamani yhtye on Mew, joka sekin aikanaan tarttui isoveljeltäni Frengers-levyn jälkimainingeissa. Mew on lopulta yhtye, joka on kaikkein eniten vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen. Edelleen huomaan kerta toisensa jälkeen ihastuvani Mew'n musiikia muistuttaviin suuriin, mutta pienieleisesti toteutettuihin, soundeihin ja nerokkaisiin sävellyksiin. Musiikissa kuin musiikissa.

Ensimmäinen levy, jonka olet saanut?

Ensimmäinen saamani levy, josta minulla on kunnollinen muistikuva on Discon Musta Sydän. En ole varma, mutta muistelisin saaneeni levyn vielä joululahjaksi. The Rasmuksen ja Kwanin ohella Disco on yksi niitä yhtyeitä, jonka voisin nimetä ensimmäiseksi lempibändikseni – tai ensimmäiseksi fanittamakseni yhtyeeksi. The Rasmusta saatoin ehkä ensimmäisena kutsua lempibändikseni, mutta todellisuudessa ensimmäinen lempibändini todennäköisesti olikin Disco. Oivoi, miten paljon kuuntelinkaan Musta Sydän -levyä. Levy nostattaa pintaan muun muassa kipeitä muistoja siitä, miten ala-asteella viimeisenä päivänä ennen lomaa halusin koko luokan edessä esittää Levottomat Tuulet -kappaleen. Vaikka kuulen isoveljiltäni silloin tällöin kuittailua siitä, miten paljon Discosta tykkäsinkään, todellisuudessa asia ei edes hävetä minua. Disco on påp.

Ensimmäinen kerta, kun olet blogannut musiikista – miksi?

Jos minusta joku päivä tulee musiikkitoimittaja tai muuten vain musiikkialalla vaikuttava henkilö, saatte ensisijaisesti kiittää siitä Jussi Mäntysaarta. Palatkaamme ajassa taaksepäin kesään 2011. Tuona kesänä päivittäin kuuntelin Peltorin kuulosuojaimet päässäni YleX:ltä Jussin luotsaamaa Uuden musiikin aamuvuoroa. Ohjelma innoitti minua seuraamaan ja kuuntelemaan musiikkia uudella tavalla, erityisesti uutta musiikkia. Aloin kuunnella musiikkia, joka aiemmin soi taustameluna. Pidin Jussista juontajana ja hänen musiikkivalinnoistaan. Lisäksi pidin ohjelman konseptista, koska minua kiehtoi rooli edelläkävelijänä, joka on kuullut kaikki uudet hitit vähän ennen muita ja joka suosittelee niistä parhaita eteenpäin. Muistan, kuinka ohjelmaa kuunnellessani, ajattelin: "Vitsit, joku päivä haluan tehdä tuota samaa." Vähän myöhemmin eksyin myös Also sprach Jussi -blogiin ja muistan jälleen ajatelleeni: "Vitsit, jos Jussikin bloggaa, niin kyllä minäkin haluan alkaa pitää blogia." Niin sai alkunsa Singin' Drunken Lullabies -blogi, joka jäljitteli Uuden musiikin -ohjelmien konseptia poimimalla blogiin huomionarvoisimmat uudet julkaisut. Samaa tietä tallustelen edelleen uuden musiikin pyörteisiin hurahtaneena. 

Ensimmäisen musiikkipostaukseni oli The Rapturen, edelleen ihan tajuttoman kova, How Deep Is Your Love? Ei yhtään hullumpi avauskappale, vaikka itse sanonkin!