Manna ja linnut

Syksy tekee jälleen tuloaan ja pian koitaa aika, jolloin siivekkäät ystävämme saavat tarpekseen Pohjolan kylmyydestä ja matkaavat kohti etelän aurinkoa. Liekö Manna pohtinut lintuja, ja niihin liittyvää symboliikkaa kirjoittaessaan tulevaa albumiaan Blackbird. Lokakuun 24. päivä Manna julkaisee kyseisen albumin, jolta jo aiemmin tänä kesänä on julkaistu singlelohkaisu Troublebirds. En oikein osaa edes sanoa, mistä se tulee, mutta mielestäni Troublebirds-kappaleella on läsnä tietynlaista haikeaa lähdön tunnelmaa. Juuri sellaista, mitä voi tuntea, kun syksyn ankeudessa näkee viimeistenkin muuttolintujen lentävän kauas pois. Katsellessaan lintujen lentoa toivoisi itsekin voivansa kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää pois.

Kenties Manna onkin toivonut selkäänsä siipiä, kun hän kirjoitti tulevaa albumiaan. Artistin omien sanojen mukaan levy syntyi menetyksistä, ja mainospuheiden perusteella levy on henkilökohtainen ja hyvin haavoittuva. Osittain kotistudiossa suoritetun levyntekoprosessin ansiosta levyä tehdessä vallitsi "itselleen tekemisen illuusio", kuten Manna itse asian ilmaisee. Onko sitten Manna halunnut lentää lintujen lailla pois, vai onko hän sittenkin kokenut samanlaista vapautta kuin taivaalla lentelevä lintu levyä tehdessään? Joka tapauksessa odotettavissa on, kuten saatesanatkin lupailevat, herkkä ja henkilökohtainen levy, jonka tunnelma tulee olemaan käsinkosketeltavan tiivis. Sitä ainakin ennakkopuheet ja Troublebirds-single antaa odottaa.

Popmusiikin syöpäläinen ja toivonkipinät

Uskoni nykymusiikkin koki kovan kolauksen viime perjantaina kuunneltuani Nicki Minajin uuden Anaconda-kappaleen ja sen musiikkivideon myötä. Mieleni teki käpertyä suihkun alle sikiöasentoon ruikuttamaan, tätäkö on nykypopmusiiki? Kyseisen musiikkivideon pakaroihinkin on saatu mahtumaan enemmän täytettyä kuin itse kappaleeseen, mikä on sinällään myös saavutus. Eikä se edes ollut kappale tai sen video, joka oksettavuudellaan syöksi minut tähän epätoivoon, vaan se tosiasia, että joku oikeasti kuuntelee ja pitää tästäkin kappaleesta. Vaikka pidänkin itseäni kulttuuriliberaalina "kukin kuuntelee mieleistään musiikkia" -mantran hokijana, olen suoraan sanottuna huolissani siitä, mitä kyseisen kappale kertoo myös sen kuuntelijakunnasta. Mainittakoot vielä, että videota on katsottu viikossa 60 milj. kertaa. Minä, Markku 19-vee, olen huolissani nykynuorista. Ei ihme, että nuoriso voi pahoin ja masentuu, jos sen pollaan survotaan tällaista paskaa.

Loppuosa tästä kirjoituksesta käsittelee kappaleita, jotka palauttivat uskoni popmusiikkiin, joten peput saavat jäädä tähän. Jos kuitenkin haluat lisää puhetta pepuista, käy lukemassa Tulensytyttäjä-blogin teksti: Puhutaanko hetki pepuista? 



Billie Black on nuori 19-vuotias jazzlaulaja, joka vaihtoi saksofonit downtempo-biitteihin ja julkaisi hyvin riisutun debyyttisinglensä I Waited For You. Kappaleen riisuttu tuotanto jättää tilaa nuoren naisen upealle äänelle, jonka Billie erinomaisesti käyttääkin hyväkseen. Kappaleen unelias tunnelma ja laulun tiivis läsnäolo ovat hyvin koukuttava yhdistelmä.




Brittineidoilla tuntuu menevän oikein mukavasti elektronisen popmusiikin saralla, sillä Billie Blackin tapaan kyseisen saarivaltion kasvatti Shannon Saunders on julkaissut Sheets-kappaleen, jonka pyörittämistä soittimessa ei tarvitse kainostella. Vaikka kappaleita yhdistääkin elektroninen äänimaailma, ovat ne luonteiltaan kuin yö ja päivä. Toisin kuin Billie Black, Shannon Saunders luottaa kappaleellaan tarttuvaan kertosäkeeseen sekä koukkuihin, jotka uppoavat kuuntelijaan kuin häkä.




Walk on kappale, joka esittelee Kwabs-nimisen upealla baritoniäänellä varustetun soul-laulajan. Kappaleella ei ole tarjottavanaan mitään uutta eikä edistyksellistä, vaan se on puhtain paperein tehtävästään suoriutunut pop-kappale, eikä siitä moitteen sijaa löydy. Kappaleen kruunaa Kwabsin täyteläinen ääni, jota jo itsessään kuuntelee enemmän kuin mielellään. Vaikka kertosäkeissä kappale kasvaa todella suureksi ja mahtipontiseksi, on Kwabsin muhkea ääni kyllin vahva pitämään kappaleen hallinnassa eikä ote pääsi karkaamaan, tai edes lipsumaan. Aloe Blaccilla on nyt haastaja.

Deafheaven - From the Kettle Onto the Coil

Kuva: Facebook – Jesse Draxler

Deafheaven, oi Deafheaven. Miten minä jumaloinkaan viimevuotista Sunbather-albumia, joka on kiistatta yksi parhaita lähivuosina julkaistuja levyjä. Taivaankantta maalaavien kuvankauniit post-rock -kitaravallien ja niin lohduttoman tuskaisten black metal -soundien avioliitto sai vatsalaukkuni heittämään voltteja ja hiljentämään minut musiikin mahtipontisuuden äärelle. Se, miten Sunbather-levyn single Vertigo ensimmäisellä kuuntelukerralla kouraisi mahanpohjasta, oli jotain lähes ainutlaatuista. On tyrmistyttävää, miten musiikki voi yhtäaikaisesti saada tuntemaan olonsa niin lohduttomaksi, mutta myös lohduttavan levolliseksi. Kaaos on kaunista ja Deafheaven on tunteiden hallittua kaaosta.

Uudella kappaleellaan, From the Kettle Onto the Coil, yhtye asettuu musiikillesti johonkin debyyttinsä sekä Sunbatherin välimaastoon. Alkusoinnut ovat huomattavasti synkempiä ja voimakkaammin jälleen black metalin suuntaan viittaavia, mutta loppua kohden kaiken sen tuskan alta lähtee kasvamaan esteettisen shoegaze-kitaravallit. Vähän kuin ensimmäinen kasvi, joka nousee maan tasalle palaneen metsän muodostaman tuhkan seasta.

Kokonaisuudessaan kappale myötäilee vahvasti edeltävän albumin linjaa, mutta astetta brutaalimpana ja synkempänä. Toisaalta myös astetta heleämpänä ja harmonisempana. Uudella kappaleellaan Deafheaven venyttää musiikillisia äärirajoja entistään, mutta asettaa ne silti sujuvasti luonnonomaiseen sopusointuun. Se kaunista, hyvin kaunista.

Nosto: Black Lizard - Burning

Kuva: Eetu Maaranen

Black Lizard ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, enkä ole palvonut yhtyettä, kuten joitain muita yhtyeitä Solitin rosterista. En vain koskaan ole päässyt niin sanotusti sisään Black Lizardin musiikkiin; yhtye on ollut liian kova pala purtavaksi. Olen yrittänyt kuunnella ja fiilistellä, mutta mieluummin olen valinnut levyhyllystä viereisen levyn soittimeni sisään kuin Black Lizardin debyytin. Black Lizard ei vain yksinkertaisesti ole tuntunut minun riisikulholtani tai kupiltani teetä.

Olisiko sitten tänään julkaistava Burning-EP käänteentekevä julkaisu, joka avaa silmäni ja muuttaa vähän jopa negatiivisen suhtautumiseni yhtyettä kohtaan kokonaan. Viime viikolla julkaistu lyhytsoiton nimikkokappale tarjosi jo lupaavia ennusmerkkejä, sillä ensimmäinen tekoni Burning-kappaleen kuunneltuani oli laittaa yhtyeen debyyttilevy soimaan. Eikä siinä vielä kaikki, kuuntelin levyn hartaudella sekä intohimolla alusta loppuun. Vaivuin syvään Black Lizard -transsiin, eli juuri siihen nimenomaiseen olotilaan, jossa yhtyeen musiikkia tulisikin kuunnella.

Burning-EP tulee olemaan eräänlainen välietappi matkalla yhtyeen debyytiltä yhtyeen, ensi keväänä, julkaistavalle kakkosalbumille. Jos minulta kysytään, Black Lizard on suunnannut kurssinsa juuri oikeaan suuntaan. Uudella singlellä esiintyvät uudistukset ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä pelkkää plussaa. Mielenkiinnolla odotan, miten yhtyeen soundi on kakkosalbumilla kehittynyt.

Parasta juuri nyt: Teksti-TV 666 - 1

Rakkaat lukijat, minulla on sittenkin elämä. Intissä sitä huomaa, miten täyteen toimintaa voikaan sulloa kaksi vapaata päivää viikonloppuna. Niin täyteen, ettei edes blogia ehdi kirjoittaa, vaikka ennen palvelukseenastumista olisikin selvästi suunnittelut varaavansa vapaapäivilleen "blogi-hetkiä".

Ensimmäisillä palvelusviikoillani minulla on ollut loppujen lopuksi naurettavan vähän aikaa edes kuunnella musiikkia, mutta yksi levy on sekä pituutensa että erinomaisuutensa ansiosta päätynyt toistuvasti raikaamaan soittimestani. Teksti-TV 666:n debyytti-EP, nimeltään 1, on tiukka parikymmenminuuttinen post-punkia, joka on tulvillaan kitaramelodioita ja brutaalia runttausta.

Levy on vierailu räkälään, joka on savusta niin sakeana, ettei eteensä nää. Ilmassa löyhkää hiki ja voimakas spiidin katku. Takaraivossa jyskyttää koko ajan pieni vaarantunne ja itsesuojeluvaisto käskee kääntyä pois samalla, kun utelias mieli haluaa suunnistaa entistä syvemmälle savun sekaan. Terveystiedon tunnilla hoettu mantra, että ensimmäiseenkin kertaan voi jäädä koukkuun, unohtuu ja eikä edes ehdi ymmärtää jäänensä nalkkiin. Pitää saada jatkuvasti enemmän ja suurempia annoksia, kunnes mikään ei enää tunnu riittävän. Parin vuoden kuluttua löytää itsensä muiden Teksti-TV 666 -narkomaanien kanssa Piritorilta odottelemasta kyytiä taivaseen ja vaikeroimasta: "Lisää spiidiä!" Kumpi vain kelpaa, kunhan kyse on Tekstareista. Molempi parempi, totta kai.